perjantai, 16. maaliskuu 2018

Riittääkö ihmiselle mikään?

Semmoinen kysymys pyörinyt ajatusten virrassa.

Riittääkö ihmiselle mikään?

Saako vain olla jos on juuri nyt ja juuri näin hyvä olla? Voiko vain istua ja olla jos juuri näin on onnellinen? Jos on tässä ja nyt, tässä hetkessä ihan kaikki. Aika vain levätä hetki?

 

Ehkä kysymys pyörii enemmän jälleen kerran materian ympärillä. Taisi lähteä kirjasta, jonka teemana oli sota ja sen kautta myös pula-aika. Suomessa. Mikä ihmiselle piisaa? Piisaako mikään? Riittääkö mikään materian määrä tyydyttämään sitä loputonta haalimisen määrää?

Ehkä minä vaan en ymmärrä mitä iloa saa miljoonasta kiposta, kiulusta ja kupista, jotka pölyyntyy kaapissa. Tai ylipäätään tavara kun tavara. Kun en vaan ymmärrä. Ehkä menisi jakeluun jos viihtyisin kaupoissa, mutta kun en. Lähinnä ahdistaa se materian määrä mtä ihmisille tuputetaan.

Mitä ihminen tekee sillä kaikella?

Miksi ei riitä se mitä jo on?

Kai se on ihan sama onko se oikean merkkinen kiulu, jossa polttaa vaikka kynttilöitä vai onko aina parempi ja uudempi auto. Niistä vaatteista nyt sitten puhumattakaan.. Uppoutuneena kirjan tarinaan mietiskelin sitä kuinka siihen maailman aikaan selvittiin ilman mitään. Kai samalla tavoin toivoen ja unelmoiden siitä tuosta taikka tästä kuin nytkin, mutta onko elämä ollut silloin sellaista että on osattu olla iloisia pienemmästäkin? Jotenkin tuntuu että missä kohtaa on suhteellisuudentaju kadonnut? Tarvitseeko ihminen tänä päivänä uuden auton tyydyttämään materian tuomaa tarvetta ja halua kun siihen vain tovi sitten riitti niin paljon vähemmän? Esimerkiksi ihan vaikka ruoka lautasella tai vaatteet päällä.

Tarvitseeko ihminen tulevaisuudessa auton, junan ja lentokoneen vai mikä riittää?

Miksi se on vaikeaa olla iloinen siitä mitä jo on? Miksi pitää haluta aina vaan enemmän ja enemmän?

 

Eikö voisi pysähtyä ja miettiä.

On koti. On vaatteet päällä. On ruokaa. On laskut maksettu.

Miksi mikään ei riitä?

Mitä tyhjiötä ihminen täyttää materian haalimisella?

Ainakin täyttää hiilijalanjälkiään ja kuormittaa ympäristöä entisellä mistä päästävä eroon. Onhan se estetiikantaju ja esteettinen kauneus ympärillä toki ihan mieltäylentävää ja silmiä lepuuttavaa, en sitä kiellä, mutta tarvitseeko sen olla ostettua?

Korvaako ostettu tähtikirkkaan taivaan kauneutta tai kevääseen heräävän luonnon kauneutta? Korvaako mikään teollinen hile kristalleina puissa hohtavan jään kauneutta? Voiko olla sen kauniimpaa kuin hämähäkin verkot kasteisena kesäaamuna tai lainehtivat viljapellot kauniina syysiltana? Kaupungeissakin ihan taatusti oma kauneutensa.

 

Onko mitään kauniimpaa kuin peili, joka toivottaa hymyillen "hyvää huomenta" joka ikinen aamu?

Ei maksa mitään, eikä kuormita ketään eikä mitään.

Riittääkö se onneen?

 

sunnuntai, 18. helmikuu 2018

Voiko ihminen mennä rikki?

Voiko ihminen mennä rikki?

Kysymys joka pyörinyt ja pyörinyt ajatuksissa.

 

Ja jos ihminen menee rikki, niin saako ihmisestä enää ehjää?

Viime aikoina tapahtuneet asiat, jotka minuakin koskettaneet, ja syvältä, saivat ajattelemaan.

Voiko ihminen mennä rikki?

 

Tullut jälleen mieleen vertauskuvana se maitokannu. Semmoinen Arabian ehta kunnon maitokannu. Hyvää ja tukevaa tekoa.

Mites sitten kun joku heilauttaa pöytää ja se kannu mennä tipahtaa lattialle tai jos kannu käsistä lipsahtaa sille samaiselle permannolle? Melkoisen suurella todennäköisyydellä se helähtää rikki. Menee palasiksi niin että itku tulee. Rikki.

Maitokannu on toki eri asia kun kristallilasi. Kannu rikkoutuu todennäköisemmin isoiksi palasiksi, kristalli taitaa mennä laakista niin hienoksi silpuksi että se oli sitten siinä. Siitä ei enää kalua tule. Mutta kannusta tulee. Sen saa korjattua. Ei siitä enää entisen veroista virheetöntä saa, mutta kyllä siinä neste sisällä kestää. Riittävän monta kertaa kun helähtää kohti lattiaa niin koristeena menee vielä vaikka neste sisältä tihkuisikin. Sopii sitten sellaisena vaikka aarrejemma paikaksi. Koska kaunis se kannu on yhä. Muoto on täydellinen tarkoitukseensa, kuviointi yksilöllinen jokaisine yksityiskohtineen. Jokainen ehjätty sauma tuo tullessaan yksityiskohdan.

 

Mutta mille tuntuu kannusta?

Onko jokainen liimasauma kuin ihmiskehon luunmurtuma, jotka tuppaavat olemaan lopunelämän riesoja. jos ei muuten niin ainakin kolealla kelillä kolottaa. Miten elää haavojensa kanssa? Tottuuko taistuarpien kolotukseen, tuleeko niistä vain osa elämää? Tuleeko alun järjen vievästä valtavasta kivusta ajansaatossa vain pientä kolotusta?

 

Mille tuntuu kannusta kun jokaisen viskelyn jälkeen katoaa osa alkuperäisestä kauneudesta?

Kuin pienen lapsen viaton kauneus joka sekin katoaa kasvun myötä. Tai ainakin se himmenee. Vai tuleeko siitä uniikki vivahde joka miellyttää katsojansa silmää?

 

Mille tuntuu kannusta kun jokainen yhteen liitetty sauma vie rivissä taa uuden kauneuden edestä?

Ne tuppaa olemaan semmoisia ne Arabian kannut että jokainen pienen pienikin vika alentaa jälleenmyyntiarvoa. Saati sitten se, jos on monista paloista liitetty aina uudelleen ja uudelleen yhteen. Niin. Haluaako kannu olla keikistelemässä virheettömänä eturivissä janoamassa kaikenkansan ihailua vai odottaako se sitä yhtä jonka silmää juuri se jokin tietty halkeama miellyttää?

 

Kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin. Kannun voisi viedä psykoterapiaan ja viettää siellä vuosia analysoiden jokaista hetkeä kannun olemassaolon aikana, mutta se tärkein kysymys taitaa olla;

Mikä kannun korjaa?

Kerta toisensa jälkeen, mikä on se liima joka liittää palat paikalleen?

 

Nii-i.

 

sunnuntai, 18. helmikuu 2018

Hämärästä valoon.

Pitkä on matka ollut jälleen.

Se oma.

Se kuulostaa niin hassulle. On hetkiä jolloin pyörittelen päätäni nauraen itselleni, on hetkiä, jolloin tekee mieli itkeä.

On ollut vaikea hyväksyä itseään sellaisena kun on. Sellaisena kun kuvittelee muiden edessä olevansa. Ajatuksissa työstänyt todella pitkään ja hartaasti pelkoa tuoda itseään julki. Kirjoittaa. Sanoa. Olla itsensä.

Ajatukset tuoneet eteen monia sanoja. Diagnooseja, joita ihmiset sanoittaneet kertoakseen niillä yhteiskunnalle niitä kantavan kummallisuudesta, erilaisuudesta.

Niin. On ollut pitkä prosessi katsoa itseään peiliin vain todetakseen että niin, yhteiskunnan edessä olen erilainen. Kummallinen. Ehkä vähän toisella tavalla ajatteleva. Jonkin sortin kylähullu. On ollut jopa tuskallista myöntää se itselleen. Se, että olen erilainen. Se, että se mikä on minulle arkea ja itsestäänselvää onkin jonkun muun mielestä tautiluettelon yksi tai viisi diagnoosia. Se, että en ole yhteiskunnan kriteereillä mitattuna normaali vaan semmonen kyllähullu.

Naurattanut ja itkettänyt.

Polultani en väisty. Polkuani kuljen. Valintani olen tehnyt ja siinä pysyn.

 

Itsensä hyväksyminen.

Peiliin katsoessa ja sellaisena kun kuvittelee muiden näkevän.

Ihmisyyden tarvetta tulla hyväksytyksi. Sellaisena kun on.

 

Opettavainen pätkä polulla. Valosta varjon kautta takaisin valoon.

Tuuli vie ja tuuli tuo. Välillä oksia heilutellen.

Majakan valo loistaa onneksi niin huikealla kirkkaudella, että kokonaan ei eksymään pääse. Hämärässä sitä oppii käyttämään muita aisteja, oppimista se on sekin.

 

 

torstai, 11. tammikuu 2018

Sijaistoimintoja?

Sijaistoiminnot.

Se sana tänä aamuna ajatuksissa.

 

Jäin miettimään että onko minussa jotakin vikana, kun en enää koe tarvetta repiä itseäni työn vuoksi ja kalenteri kumisee tyhjyyttään harrastustenkin suhteen. Toki on liki jokaiselle päivälle jotakin, mutta tarkoitan menneiden vuosien kalenterinäkymää jolloin joka ikiselle päivälle oli menoja, parhaimpina päivinä useita. Se on taakse jäänyttä.

Se kaikki mitä lie harrastamiseksi kutsutaan, vapaa-ajan itse valittua itselle mieluista toimintaa, täyttää kyllä ajatuksia, mutta ei kalenteria. On tuntunut mielekkäämmälle se vaihtoehto joka ei täytä kalenteria, vaan toimii periaatteella ”ei ole pakko jos ei halua, mutta voi jos haluaa”.

 

Mutta se sana. Sijaistoiminnot.

Miten tuleekin mieleen ne kaikki vuodet ja kuukaudet kun kalenteriin ei tahtunut menot mahtua. Kuinka oli niin helppoa ja kätevää täyttää päivä toisensa perään kaikella mahdollisella, ihan vaan ettei joutunut olemaan itsensä kanssa. Oli koko ajan niin paljon kaikkea muuta. Ehkä joku siitäkin haipakasta ja menosta nauttii ja siinä ikiliikkujassa viihtyy, mutta minä en. Enää. Ei tarvitse.

Se on vähän kuin parisuhde, mutta itse itsensä kanssa. Ensin huomaa että oho, onkin olemassa minä. Ihan minä itse. Sitten tutustuu, ihastuu ja ennenpitkää rakastuu itseensä. Toteaa että tuohan onkin ihan hyvä tyyppi. Siis se joka peilistä katsoo. Sitten saapuu arki. Sellainen rauhallinen ja tasainen, mukava arki. Syvempää tutustumista ja ennenkaikkea opettelua elämään suhteessa itsensä kanssa.

Vähän niinkuin olisi ja eläisi parisuhteessa toisen ihmisen kanssa. Pitempään kun sitä aikaa yhdessä viettää kenen tahansa kanssa niin väkistenkin tulee eteen niitä toisen piirteitä ja tapoja jotka alkaa pidemmän päälle ärsyttämään. Siinä sitten joko vaihtaa seuraavaan vain todetakseen että jossain kohtaa meistä jokaisesta paljastuu niitä juttuja mitkä ei miellytä. Tai sitten hyväksyy ja opettelee itse elämään niiden kanssa. Jälkimmäinen on vaikeaa, varsinkin tässä parisuhteessa itsensä kanssa, koska sitä toista vaihtoehtoahan ei ole. Paitsi tunkea nyt vaikka se kalenteri niin täyteen menoa ja meininkiä ettei vikoja ehdi miettiä, ehkäpä edes huomata.

Huomata itse itsessään niitä epämiellyttäviä juttuja, jotka sitten joutuu vaan kohtaamaan ja opetella niiden kanssa elämään. Ei niin kovin mukavaa.

Huomata myös se, kuinka paljon ympäristön ja vallitsevan kulttuurin odotukset ja tavat sitovat, tai yrittävät sitoa, tiettyyn muottiin ja kaavaan. Tajuta se, kuinka paljon saa tehdä töitä itsensä kanssa jotta hyväksyisi itsensä sellaisena kuin itse on, varsinkin jos ei nyt satu mahtumaan siihen muottiin tai jos se kaava nyt vaan on jotenkin ihan käsittämätön. Kun kerros kerrokselta paljastuu aina uusia ja uusia piirteitä ja juttuja joihin tutustua syvemmin ja syvemmin. Kohdata omia heikkouksiaan ja vikojaan. Epävarmuutta ja pelkoa.

 

Tänäänkin jälleen miettinyt, että olenko minä hullu, täytänkö länsimaisen lääketieteen kriteerit diagnooseille skitsofrenia tai kaksisuuntainen mielialahäiriö vai olenko vajonnut lopunelämän psykoosiin vai selittääkö kaiken kenties jokin neurologinen diagnoosi kuten autismi tai asperger. Jep jep. Niin on syvään rakentunut ne odotukset ja muottien rajat että hetkittäin on vaikea vain todeta että minä olen minä. Minä. Ilman että muotit kiristäisi jotenkin muodottomaan tilaan. Ehkä minä jonkin diagnoosin saisin, jos elämääni menisin jollekin valittamaan, mutta mitä sitten? Tekisikö se minua sen hullummaksi kun olen? Muuttuisinko jotenkin? Hyväksyisikö yhteiskunta helpommin osaksi itseään jos kävelisin sen kaduilla diagnoosilappu kädessä ja sen kertovan numerosarja otsaani leimattuna? Mitä sitten jos en koe tarvetta täyttää elämääni työllä tai tukkia kalenteria kaikenmaailman menoilla, varsinkin kun tiedän että seuraisi uupumus, en minä sitä enää jaksaisi. Kun on hyvä olla näin. Parisuhteessa itseni kanssa.

 

Voinko vain todeta itse itselleni, iloisesti hymyillen, että minä olen ihan vaan minä. Sellaisena kuin olen.

Niin. Sitähän voi sitten miettiä lopun päivää..

 

keskiviikko, 10. tammikuu 2018

Eteenpäin työntämistä, konkreettisuutta.

Edelleen on suuri siunaus se että oma lauma työllistää. Sitoo ajatukset itseensä pelkällä olemassaolollaan. Arjessa jää kovin vähän tilaa tai aikaa millekään muulle. Loppuu ihmisen vuorokaudesta tunnit jos kovin lavealla otannalla miettisi ja pohtisi syntyjä syviä.

Kun nyt taitaa olla aika muulle. Kuin sille tuumiskelulle.

Konkreettisuutta. Käsillä tekemistä pelkän ajattelun sijaan. Asioiden eteenpäin viemistä konkreettisella tasolla. Hyvin ajateltu on toki puoliksi jo tehty, mutta nyt vahvasti se konkreettisuus. Tehdä ja toteuttaa oikeasti.

Kokonaisuuden kasaamista. Hengitystekniikan opettelusta sen ymmärtämiseen että kädet ja jalat kantaa. Lauma ei jätä juuri tilaa ajattelulle, senkin edestä konkreettiselle tekemiselle. Tässä hetkessä näin.

 

Selkeästi eteenpäin työntämistä. Hyvin vahvasti sitä.