Jäin kuuntelemaan laulun sanoja. Sellaisen joka vei kauas elettyihin vuosiin. Laulun, jonka sisällä muistoja jotka kuljetti elämän valintoihin. 

Jäin miettimään mietintää tekisinkö jotain toisin? 

Niin. Tekisinkö jotain toisin? Tai onko eletyissä vuosissa sellaista mitä katuisin? 

Molempiin kysymyksiin vastaus toisaalta pohtimisen arvoinen, toisaalta selkeä. Miksi katuisin mitään mikä ollut tai mitä ollut, sellaista mikä mennyt? Onko kaikki mennyt kuitenkin juuri niinkuin on kuulunut mennä? Elämä tarjoillut paljon ja kaikenlaisia valinnan mahdollisuuksia. Jokainen valinta olluut juuri oikea kuljettamassa pisteeseen missä nyt? Entä jos olsiin valinnut toisin? Olisiko jokainen valinta kuitenkin kuljettanut pisteeseen jossa nyt? Onko valinnan mahdollisuus todellinen, täysin realistinen vai eteen tuotuja illuusioita joiden kautta kirkastuu kuljettava polku? 

Katuminen tuntuu turhalle. Miksi katoa sellaista minkä tehnyt tai mitä valinnut hetkessä parhaaksi katosmallaan tavalla? Sillä mitä siinä hetkessä on ollut? Kuljettaisiko katuminen eteenpäin? Kirkastaisiko se valollaan polkua selkeämmäksi kulkea? Vai jonnenjoutavaa jossittelua menneen tullessa esteeksi tulevalle? Tuntuu turhalle. 

Toisenlainen ajatustanssi aihe tekisinkö jotain toisin. Niin. Tekisinkö toisin? Sen jälkeen kun tiedän, näen ja ymmärrän tehtyjen valintojen tuoman, kulkeena polkua jolle valinnat ohjanneet. Tekisinkö toisin? 

Kuvittelen tietäväni että tarvittu tulee eteen tavalla tai toisella. Kuvittelen tietäväni. Tätä jäin tosissani pohtimaan sen kautta että löysin kohtia ja hetkiä joilla olisin voinut toimia toisin. Niitä ihan taatusti löytyy ihan jokaisen polulta. On hetkiä ja tilanteita joiden tiedän olevan elämääkin suurempia ja tärkeämpiä. Olenko hetkissä jäänyt miettimään ja pohtimaan niiden tullen kuin puun takaa? Olenko hetkessä tehnyt miettien ja pohtien valintoja, miettinyt ja pohtinut kokonaisuutta pyöritellen vai olenko hetkissä toiminut ajattelematta ja pohtimatta juuri sillä ja niin kuin on hyvälle tuntunut? Olisiko kokonaisuus toisenlainen jos olisin miettinyt sekä pohtinut, arponut ja kieritellyt? Vai onko mennyt juuri niinkuin lopputuloksen kannalta tärkeintä ja oleellisinta? 

Onko kaikki kuitenkin oikein ihan koko ajan? 

Jos olisin tehnyt toisin, olisinko tässä tälläisenä kun nyt olen? 

Jossittelukin tuntuu turhalle. Tehdä ja toimia hetkessä sillä mitä sillä hetkellä on. 

Pitkä ajatusten kulku ajatella tekisinkö jotain toisin. Mihin toisenlainen valinta olisi kuljettanut? Onko ajatuksiin nousseissa hetkissä ollut muita todellisia vaihtoehtoja kuin ollut? Saisiko muotoiltua sanoihin että on hetkiä joista en ole ylpeä, hetkiä jotka kipeitä tavalla joka vienyt järkeä päästä, asia kauniisti ilmaistuna, mutta toimisinko toisin? Entäpä jos olisin pysähtynyt hetkiin ja kertonut. Sitä jäin miettimään. Sanoilla kertomaan muistaen että vähän harvempi on niin kirkas ajatustenlukija että näkisi rivien välitkin joissa oleellisin. Sillä pääsin sellaisen äärelle mikä tuntui oleelliselle. 

Puhua. Kommukoida tavalla tai tavoilla jotka riittävän selkeitä ja suoria, ajatuksiaan panttaamatta kertoen tuoda näkyviin sen mikä oma ajatus. Mistä pääsin jälleen aiheeseen pelko. Siihen kuinka paljon se rajoittaa. 

Ihmisyyden asiat opettelun takana. Selkeästi. Opetella nyt vaikka puhumaan, opetella sanoilla kertomaan. Sanoilla tuoda näkyviin ajatukset joista rakentuu oma todellisuus. Sanoilla kertoa mitä ja miksi pelkäämättä, niin, mitä? Pelkäämättä mitä? Että voi olla puhuminen ihan valtavan työn ja liki tuskan kautta opeteltavana. Miten voi olla niin vaikea? Hankala on ymmärtää. Ja silti se on. Tuoda sanoin ajatuksensa ääneen olemaan. Vielä vaatii lujaa luottamusta jotta tohtii, vaan onpa elämä aikaa opetella. Se ajatusten kautta kommunikointi tuntuu niin kovin paljon helpommalle ja suoremmalle. 

 

Ajatusten lopputuloksena toteamus jotta katuminen turhaa. Tekisinkö jotain toisin? Tämä oikeasti pyöriteltävä kysymys, jonka lopputuloksena ajatus jotta tekisin ja toimisin niinkuin olen tehnyt tai toiminut kuitenkin kertoen miksi toimin niinkuin toimin tai miksi teen niinkuin teen. Sillä erolla. Tuntuu että yli kuljettu vedenjakaja niin valtava että luultavasti mikä tahansa tehty valinta tai miten tahansa toimittu hetki olisi kuljettanut tavalla tai toisella pisteeseen jossa nyt. Tässä ja nyt, tällä ja näin. 

Kaikki on koko ajan oikein. 

 

Vedenjakaja. 

Siitä menty yli. Selkeästi ja kirkkaasti. Ilman minkäänlaista epäselvyyttä. 

Entinen jäänyt taa. Ilman mahdollisuutta palata siihen. 

 

Kokeilin, yritin. Ihan vaan koska se tuttua. Välitön palautus nyt olevaan. Selkeä tieto ja ymmärrys. Taakse jäänyt on takana, taakse jäänyttä. Ollut on mennyttä sen enää toimimatta. Ja miten järjettömästi sen ensimmäisen askeleen ottaminen pelotti, jännitti ja hirvitti? Sanattoman paljon. Sen edessä kohdattu pelko, sen äärellä menty rajoista yli. Rajoista jotka ihmisyydessä oleva illuusio. Rajat jotka etsittävä, kohdattava ja mentävä yli. Vain ollakseen se ja sitä mitä niiden takana todellisuudessa on. Oma itsensä. 

Etsiä, hakea ja löytää oma todellinen identiteetti. Se kuka todellisuudessa kokonaisuutena on. Rikkoa se illuusio. Ymmärtää se, nähdä se. Päästä sen sisään ja sitä kautta sen taa. Ylittää sillä rajat, jotka tarkoituksella olemassa. 

Alkoikin jo olla sellainen mieli että loppuuko koskaan? Tuleeko milloinkaan sitä hetkeä että helpottaisi? Ajatukset jotka väsymyksen tuomia. Sillä vaikka aika sellaisena kun ihminen sen käsittää on todellisuudessa jotain muuta, tuntuu että kuitenkin kaikella aikansa ja paikkansa. Ajallaan hyvä olla läpikäytynä tarpeellinen, hyvä kasvaa kasvuaan tarvittuun pisteeseen tarvitulla hetkellä. 

Varsinkin viimeinen kulunut vuosi järjestänyt määrällisesti sekä laadullisesti sellaista settiä että jokuseen kertaan meinannut happi loppua. Jokaisella hetkellä kuitenklin ollen syvä tieto ja varmuus että kaikki on koko ajan oikein. Kuluneen vuoden aikana jotenkin korostuneesti kasvua. Niin valtavan määrätietoista, vahvaa ja voimakasta että tekipä kyllä tehtävänsä. Ollut muuta vaihtoehtoa kun elää läpi. Oppia ja kasvaa. Koska kaikella aikansa ja paikkansa. Väsymyksen äärirajoilla kohdattu vaikeimmat kohdattavat asiat. Lopputuloksella joka tekisi mieli pukea sanoihin lopputuloksella jolla järki lähti päästä. Ehkäpä se ollut niitä hetkiä joilla rajoista yli. Uuteen. 

Sai käydä pitkällä ja tulla takaisin. Matka jonka syvyydet omaa luokkaansa. Tulla takaisin huomatakseen että vedenjakaja ylitetty. Olen kulkenut kuin huomaamattani sellaisen jakajan yli, joka lienee suurin kaikista. Sellainen, jonka hetkeä osannut odottaa, tiennyt jokaisella askeleella kulkevani sitä kohti ja sen vuoksi. Ja yht'äkkiä, hups ja oho. Meni jo. 

 

Ajatukset lakanneet olemasta sellaisena kun tähän saakka olleet. Se sellainen ajatusten työmaa hiljentynyt. Kovin on outoa, kummallista ja tuntuu hassulle. Ajatusten kautta niin pitkään työstänyt kaikkea työstettävää joka ajatuksiin työstettäväksi tullut. Kieritellyt ja pyöritellyt. Katsellut suunnasta jos toisesta. Jokaista tullutta ajatusta niiden muodostaessa kokonaisuutta joka nyt vain on. Niin. Vain yksinkertaisen selkeästi on. 

Kyllä on oikeasti outoa ja kummallista. Toisaalta myös äärettömän helpottavaa. Ajattelemiseenkin ehti väsyä. 

 

Kaikki on. Tässä ja nyt.

Niissä sanoissa. 

 

Ilman eilistä. Ilman huomista.

Tässä ja nyt. 

Kaikki, On. 

 

 

Se on vähän sama kun vaikka siivous. 

Edeltä toteamus jotta jaaha, tavarat hujan hajan ja pölyäkin joka paikassa, jonka jälkeen ehkä huokaus ja aika siivota. Niin tuntuu menevän ajatusmaailmankin kanssa. Edeltä kieritellä ja pyöritellä, miettiä, ajatella ja pohtia siihen pisteeseen että tulee valmista, jonka jälkeen tupsahtaa todellisuuteen. No, ehkä saattaa tulla sekin hetki edeltä jolla menee yksinkertaisesti kuppi nurin, tulee mittari täyteen vatuloimisen kanssa ja yleensä sen pisteen jälkeen alkaa tapahtua. Tulee valmista. 

Tulla näkyväksi. 

Siinä ehkäpä se hetken teema. Ehkä niillä sanoilla. 

Kyllästyä loputtomaan pyörittelemiseen, väsyä siihen vatuloimiseen. Todeta että kaikki on jo. 

Ottaa se ensimmäinen askel sen pisteen jälkeen kun huomaa itse että omat jalat kantaa, että sen päälle myös elämä kantaa. Päälle miettiä jotta mikäpä tässäkin oli jälleen niin vaikeaa? Sellaista mikä nosti pelonkin niin vahvasti olemaan. Lienee ihan sama, pääasia että edessä ollut risukasa raivattu, pääsee jatkamaan kulkua. 

Pelko kohdattu, enää ilmassa jännitys, varsin käsin kosketeltavissa. 

Jännittävää katsella ympärillä olevaa. Jännittävää liikutella varpaita, nostaa jalkaa, siirtää askel eteenpäin ja todeta että kyllä, tämä on totta. Jännittävää, myös aavistuksen hämmentävää. Siis näinkö ja tällä? Nytkö on aika? 

Pöytä putipuhdas, ympärillä avaruus, tila joka tuo vapauden. Vapauden olla ja tehdä, kohdata ja kulkea. Katsoa mitä elämä tuo eteen. 

Hengitellen. Askel askeleelta. 

 

Elämä kantaa. Kun sille antaa mahdollisuuden. 

 

Sitä kun lakkaa pelkäämästä pelkoa, sen kohtaamista, alkaa se näyttämään kasvojaan eri kanteilta.

Mitä ja kuinka paljon erilaisia asioita ihminen voikaan pelätä?

Miksi? 

Mistä pelko tulee? Mistä se kumpuaa?

 

Kuolema. 

Se seuraava varsin reipashenkinen teema. 

Onpa sitten tullut sellaisella vahvuudella ja niin monin eri tavoin tämäkin että saanut tarttumaan aiheeseen. Kai jokainen on pelännyt omaa kuolemaa jossain kohtaa elämää. Minäkin. Kyllä. Vaan tämä nyt muuta kun sitä. Ajatuksella lähden kun aika lähteä, kuolema siirtymistä todellisuudesta toiseen, että kuolema kuolemana ihmisyydessä oleva illuusio. Ollut hankalaa löytää sanoja. Olen nähnyt kuolleita, koskenut kuolleeseen. Kohdannutkin kuoleman, mikä voi olla kovinkin kaunis hetki. Siirtyminen todellisuudesta toiseen, hetkessä keho vain lakkaa toimimasta. Hartaasti kierittelin ja pyörittelin.

Pelätä kuoleman mahdollisuutta? Olisiko se niissä sanoissa?

Äärimmäisen välteltävä asia, minkä äärellä lamaantunut niin monesti että laskuissa mennyt sekaisin jo pitkän aikaa sitten. Rassannut päätä sellaisessa mittakaavassa että harmittanut liian monta kertaa. Kierrellyt ja kaarrellut, ollut kivenä kengässä hiertämässä ikävälle tuntuvalla tavalla. Sen sanoittumatta, sen ollen olemassa ilman mielen hakemia sanoja jotka toisi ymmärryksen. 

Kunnes juuri oikeat sanat ja naps, auki ja käsissä. Työstettävänä. Yhdeltä kantilta katsottuna.

Toiselta kantilta katsottuna heijastamassa omaa epävarmuutta.

Kolmannelta kantilta katsottuna pelko menettämisestä? 

Niinpä niin, lukemattomat on tosiaan pelon kasvot..

 

Mistä pelko tulee? Mistä se kumpuaa?

Kysymykset joihin vastaus kaikkea muuta kun yksiselitteinen. Kysymykset, joita kuitenkin tuntunut hyvälle pysähtyä miettimään. 

Mitä pelkään? Mistä pelko tulee? Mistä se kumpuaa?

Etsiä, penkoa ja tonkia siihen pisteeseen saakka että se juurisyy alkaa hahmottumaan. Helpottaa kummasti, tuo ymmärryksen kautta vapauden. Ymmärryksen kautta pääsee työstämään, lakkaa hiertämästä kengässä. 

 

 

 

Pieni, kevyt huokaus.

Seuraavaksi? Tarjolla mitä?

Hitusen alkaa olemaan mieli sellainen jotta voisipa vaikka alkaa piisaamaan tähän hetkeen, että olisi varsin mukavaa vaikka vetää happea jossakin välissä, vaan itsepä olen valinnut. Mikä yksinkertaisesti toteamuksena täysin tyynen rauhallisena. Itse olen valinnut. Olisin voinut toimia toisinkin, valita vaihtoehdoista joita kai piisaa ihan juurikin riittävästi, vaan tällä ja näin nyt.

Hyvin luultavasti sillä on merkitystä että pysähtyy ja että menee perille, sitten tavalla millä hyvänsä. 

 

 

Olet ainutlaatuinen. 

Törmäsin sanoihin. Siellä ne oli hämmentävässä paikassa odottamassa että silmä ottaa, lukee ja pysähtyy. Sanoja jotka sivuamassa jo edeltä tullutta teemaa omalla tavallaan. Pelastin sanat. Katselen, ajattelen.

"Olet ainutlaatuinen".

Siinä se. Taikasanoja. 

Siinäkö se tosiaan on? Olet ainutlaatuinen, olla ainutlaatuinen. Juuri sellaisena kun on. Elämän iloineen ja suruineen, traumoineen, tunteineen, kaikkineen. Olla juuri sellainen kun on. Hyväksyä itsensä juuri sellaisena kun on. 

Ainutlaatuisena. 

 

Ajatella. On vain yksi minä. Miljardien seassa on vain yksi minä. Ainutlaatuinen ja uniikki. Vain yksi minä. Kaikkine ominaisuuksineni, jotka tekee minusta minut. Tuntea, kokea ja elää elämää sellaisena kun se on, sellaisena kun olen. Omana itsenäni. Olen ainutlaatuinen.

 

Olla itsensä. Hyväksyä itsensä. Sellaisena kun on. 

Sekö se on elämän tarkoitusta?