keskiviikko, 1. marraskuu 2017

Takaisin omaan.

Takana kevyt paluu entiseen.

Kevyt, mutta kuitenkin sellainen että herätti.

 

Sitä samaa. Pelkoa.

Sellaista, että katselee selkänsä taa, kuuntelee rasahduksia. Kuvittelee kummallisia, olemattomia. Koska pelko on olematonta. Harhaa todellisuudessa. Ihmisyydessä tiukkaan istuvaa tunnetta, joka estää kulkemasta reippain, kevyin askelin eteenpäin. Sellaista, mikä kahlitsee ja hallitsee. Ihmisyyttä, egon temppuja.

Miksi pitäisi pelätä? Mitä todellisuudessa pitäisi pelätä?

Pelko on harhaa. Ihmisyyden ulkopuolella sitä ei ole.

Ihmisyyden ulkopuolella on lempeys ja rauha. Puhdas rakkaus.

Se on todellisuus, joka niin olemassaoleva, että reagointi tulee vasta kun se jää  sumuun. Hetkeksi, niin pieneksi, että ymmärtää. Sen mitä pitää.

 

Rakkaus, joka antaa askeleille keveyden.

Ihan voi rallatellen ja hyppelehtien kulkea.

Se on olemassaolevaa. Minulle se todellisuus.

 

Kiitos. Kiitos ja kiitos.

On hyvä ymmärtää.


 

torstai, 26. lokakuu 2017

Kaavoihin kangistuminen.

Rutiinit.

Se sana pyörii ajatuksissa. Se, ja sana muutos.

Onko ihmisen pinttyneet rutiinit muutoksen edessä muurina?

Muuttuminen, kasvaminen, eteenpäin kulkeminen. Jatkuva prosessi, joka etenee koko elämän. Elämänkoulun käyminen ja oman polun tallaaminen. Onko rutiinit kivinä sillä polulla?

Periaatteella "kun aina on tehty näin!". Tai "aina olen ollut tälläinen" tai "aina olen tehnyt näin". Miksi?

Niin. Miksi? Jälleen kerran. Miksi teen näin tai näin? Voisinko toimia jollakin toisella tavalla?

 

Itse kuulun ihmisiin, joiden arkea ajatuksissa olevat rutiinit on rytmittäneet hyvin tiukasti. On ollut helppoa ja turvallista elää arkea kun olen tiennyt koko ajan mitä ja milloin.

Tietenkin on olemassa asiat jotka on vaan tapahduttava jokaikinen päivä tietyllä tavalla tiettynä aikana, mutta ne on ulkoisia rutiineja. Töihin on lähdettävä, ruokaa on tehtävä, kodista huolehdittava jos mielii pukea päällensä puhtaita vaatteita tai syödä puhtailta astioilta. Ne siis ulkoisia juttuja, ei päänsisällä olevia.

Ilokseni huomaan että päänsisällä olevat rutiinit alkavat hellittää, siitä todella pitää huolen lauman nuorin jäsen. Lauma järjestäytyy uudelleen, tietyt rutiinit kuitenkin säilyttäen. Mutta nuorin pitää huolen siitä että pakka on kuitenkin sekaisin. En voi ajatella että silloin ja silloin tapahtuu sitä ja sitä, kun en vaan voi. Koska mikään ei tapahdu silloin ja siten kun olen ajatellut. On niin paljon helpompaa vain laskea irti. Hymyillen todeta että jepjep, tämä meni nyt näin, selvä. Kertoa ajatuksille että saavat lentää vapaina, minkään sitomatta tai kahlitsematta. Onpa vapauttavaa!

Tässä mietiskellyt että kuinka paljon rutiinit ja kaavoihin kangistuminen ohjaa muutoksia sivuun tai lukitsee kyselemättä tietyn vaihtoehdon miljoonan muun seasta. Siis se, että jääräpäisesti tekee ja toimii aina sen saman vanhan kaavan mukaan. Viekö se polulla joskus hieman penkan tai ojan puolelle aiheuttaen kompurointia ja rupia polviin? Niin. Tunnustelen ja fiilistelen ajatuksen kanssa, että olisinkin niistä ihan itse rakentamistani kaavoista ja rutiineista vapaa.

Ajatus tuntuu hyvälle.

 

Josko voisi ihminen hellittää kaavoistaan ja rutiineistaan ja nauttia hetkestä, muutenkin kuin ajatuksissaan.. Hmm, laskea kaikista naruista irti ja vain olla. Kokonaisvaltaisesti vain olla. Luulen, että sitä kohti nyt. Onpa se hyvä asia että pakkaa sekoitetaan nyt, ja huolella, taitaa tulla ihan tarpeeseen..

 

keskiviikko, 25. lokakuu 2017

Onnellinen.

Hetkessä tunteista suurin on onnellisuus.

Jotenkin tuntuu nyt vaan sille. Että olen onnellinen.

 

Eipä ole lottovoittoa tipahtanut tilille, eikä ole uutta taloa tai edes autoa. Lautasella ihan perusruokaa, niitä hanhenmaksapalleroita syö joku ihan muu, ja ihan saa niitä samoja vaatteitakin päällensä vetää kun aina ennenkin. Siltikin, tai ehkäpä juurikin siksi, onnellinen.

Kun kaikki on vaan hyvin. On katto pään päällä, on ruokaa ja on niitä vaatteitakin pukea päälle ettei palele. Laskutkin saa maksettua ilman että perintätoimisto huohottaa niskaan. Ja autokin kuljettaa sinne minne keula näyttää. Mitään ei ole liikaa, mutta kaikkea on riittävästi.

Tuntuu että olen rikas, että elämä on ihan hirvittävän rikasta, lämmintä ja lempeää. Sellaista rikkautta jolla ei ole mitään tekemistä rahan kanssa. Koska perustarpeet olemassa.

Lisäksi on arki. Arki joka tässä hetkessä on kaikkea muuta kun tylsää ja tasaista, siitä todellakin pitää huolen lauman nuorin, joka olemassaolollaan pistää arjen rutiineja uuteen järjestykseen. Ne arkea kanssani ajatuksissa sekä konkreettisesti jakavat kirkasta vielä kirkkaammat jalokivet, joista jokainen minulle kaikkein rakkaimpia.

Ja on ne omat ihmiset. Voi kuinka suurella olen siunattu, kun on ne omat ihmiset! Jokainen niin kovin rakas, jokainen omalla tavallaan, kuitenkin niin rakkaita. Minun elämäni helmiä ja timantteja. Toisilla nekin roikkuu kaulassa ja killuu sormissa, minulla ovat ihmisinä elämässä. Ihmisinä jotka tuovat elämään iloa, lämpöä ja rikkautta. Jokainen omalla valollaan ympärilleen loistaen.

Ehkä minun onneni on tunteita.

Tunteet suurin rikkaus.

 

Jollekin toiselle voi materia tuoda lämmön ja rauhan tunteen. Mutta kuinka todellista se on? Siis se että on talot, autot ja vaikka ne timantit sormissa muhkean tilinsaldon lisäksi. Tuoko ne kuitenkaan sitä syvää rauhaa tullessaan? Kuinka usein käy se, että mikään ei vaan riitä? Iskeekö kuinka herkästi se ihmisen loputon ahneus? Jos se onni onkin sitä, että pysähtyy pienten asioiden edessä nauttimaan niistä?

Taitaa syvä onnellisuus rakentua hyvin pitkälle myös niistä pienistä onnellisista hetkistä.

Pieniä onnellisia hetkiä, joita on joskus saanut etsimällä etsiä ja kaivaa, mutta joista on kuitenkin rakennettu jokainen päivä. Ne pienet onnelliset hetket on vaan jokaisen itse etsittävä ja löydettävä.

 

Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan. Siitä että löytää sen itsestään, koska siellä se on. Jokaisen sisällä. Se oma onni. Eipä sitä kukaan toinen voi toiselle käsiin ojentaa, ihan pitää itse etsiä ja oivaltaa..

 

 

maanantai, 9. lokakuu 2017

Polkua salaisuuksiin.

Ensimmäiset haparoivat askeleet sillä polulla otettu. Varovaisena hiipien, pieniä hentoja askeleita. Hämmästys kun jalat kantaakin, vievät eteenpäin.

Polulla joka minun, jollain tavalla usvan takana pidettävä. Polku, jolla syvä tieto odottaa hakijaansa.

Polku, jolla salaisuutensa. Sanattomia ajatuksia, jotka kätkevät salaisuudet. Ymmärtää se, minkä jo tietää. Tuntuu että siinä tämän kirjan teema. Pelko on poissa, uuden edessä vain varovainen koska syvyydet täynnä sellaista minkä edessä osattava ymmärtää. Polku edessä täynnä sellaista uutta, jonka edessä lastenleikit on leikitty. On vain mentävä eteenpäin, jotta ymmärtää. Sen minkä tiedän tietäväni. Syvä tieto sellaista jolle vaikea löytää sanoja. On vain se tieto ja taito toimia oikealla tavalla. Kauhean vaikea selittää. Miten muuten sen sitten kertoisi kuin että minä vain tiedän. Yksinkertaisesti vain tiedän. Jotenkin yksinkertaisuudessaan vain näin. No. Se nyt vaan on sellainen olemassaoleva nyt jo itsestäänselvä asia.

 

On rauha kulkea. On voima kulkea. On viisaus kulkea.

On rohkeus ja uteliaisuus, jotka siivittävät askellusta.

Syvä tieto odottaa. Syvä vanha viisaus, joka tuo vastuun tullessaan.

"Ole viisas voimassasi". Niin. Viisaus tuo vastuun. Sen kannan. Siksi olen.

 

sunnuntai, 1. lokakuu 2017

Ole oma itsesi!

Jotenkin nyt tähän hetkeen kulminoitunut paljon. Hyvin paljon.

Sellaista konkreettista ymmärtämistä mitä ja miksi.

Äitiyden kautta riepoteltu jälleen kerran pitkin seiniä, Kai sitten jo lihaa luiden päällä riittävästi kun enää ei niin satu, tulee vaan se ymmärrys sitä kautta. Onko se sitten heikoin lenkki vai juurikin se vahvin, meillä jokaisella omansa, minulla äitiys. Sellainen asia ja kokonaisuus että tuntuu menevän perille kerrasta, tai viimeistään kolmannesta, kuitenkin että menee perille. Lienee sellainen asia, jonka ympärille se luonteen loputon jääräpäisyys ei jää pyörimään. jää se turha känkkääminen ja jänkkääminen pois.

Nyt niin kirkkaana ajatuksissa että melkein häikäisee, se ajatus "olla oma itsensä".

Sen tärkeys. Sen ymmärtäminen.

Se että jokainen löytäisi itsestään sen voiman ja rohkeuden olla oma itsensä. Joskus se voi olla vähän haastavaa, tuntua vaikealta tai nololta. Muut kuinka tärkeää se on! Olla oma itsensä.

Konkreettisesti kun se voi jokin tilanne tai hetki että tuntuu tosi hyvälle vaikka sanoa toiselle jokin ihan omasta mielestä ehkä kumma juttu tai että tekee hirveästi mieli halata ihan vaikka ventovierasta ihmistä. Sellaisia ihan ehkä hassujakin juttuja, mutta mitkä lähtee siitä syvästä tietoudesta, intuitiosta, tehdä ja toimia jollakin tavalla. Kun oikeasti, se mikä tuntuu ihan hassulle itsestä, voi sille toiselle olla siinä hetkessä tai myöhemmin jotakin ihan elämää suurempaa.

Niinno. Kuinka helppoa on suomalaisen ihmisen mennä nyt vaikka halaamaan kadulla ventovierasta? Nii-i, mutta kun me niitä muutoksia tehdään ja tulevaa rakennetaan. Jos ihminen on ventovieras niin mitä hävittävää on? Tai jos on se lähellä oleva ihminen niin mitä hävittävää on sittenkään?

 

Tämä hetki nyt minulle vaan sellainen että olen ymmärtänyt kuinka valtavan paljon olen saanut, kuinka suuri siunaus on ollut se, että ympärillä ollut ihmisiä jotka rohjenneet olla sellaisia kun ovat. Niin paljon olen itsestäni oppinut muita seuraamalla.

Hetkessä viipyilee vielä pitkän tovin syvä kiitollisuus ja nöyryys.

Koulu on elämänmittainen, tiedä sitten kuinka viisaaksi ihminen tuleekaan ennenkuin matkaansa jatkaa, mutta tuntuu hyvälle käydä tätä koulua. Elämänkoulua. Tämän minä ymmärrän paljon paljon paremmin kuin sen kaiken mitä sulautuakseen yhteiskuntaan oli käytävä.

 

Olkaa rakkaat sellaisia kun olette. Rohkeasti ja reippaasti jokaisessa hetkessä.

Se voi olla jollekin toiselle oikeasti jotain elämää suurempaa. Avatkaa suunne tai vaikka sitten halatkaa jos se hyvälle tuntuu, se toinen saattaa tarvita sitä todella tarpeeseen.

Joskus saattaa riittää että kiittää ääneen puroa josta juonut tai metsää joka tarjonnut yösijan..