sunnuntai, 9. heinäkuu 2017

.

Taas on olleet ovet kiinni, harja vasten ovea. Pesän jokainen rakonen tilkitty umpeen. On ollut hyvä olla omassaan. Tiukasti. Se on tunutunut hyvälle. Hiljaisuudessa kuulen paremmin, tunnen vahvemmiin, näen kirkkaammin. Tiukasti on suljettu kaikki muu ulkopuolelle.

"Ole omassasi". Olin, olen.

Omassani, itsessäni.

Levännyt. Rauhoittunut.

 

Tunturit kutsuu.

Jo tovin tiennyt että on mentävä. Jo päiviä olen ääneti keskustellut, kuunnellut ja hiljentynyt suurten edessä.

 

On aika mennä.

On aika olla.

Minä.

 

keskiviikko, 21. kesäkuu 2017

Kipu.

Seuraavaksi voikin näköjään mietiskellä että minkä ihmeen takia ihminen pitää kiinni henkisestä kivusta?

Mikä saa ihmisen kierimään ja pyörimään henkisessä kivussa ja tuskassa? Pitämään siinä kynsin ja hampain kiinni kuin hukkuva pelastusrenkaasta tai siitä puunkappaleesta kunhan se vain kelluu.

Saa tuumiskella tovin.

 

Kun sen kivun takana kaikki on hyvin. Pitää vain laskea siitä irti. Mikä siinäkin nyt oli taas niin vaikeaa?

 

Kellä se kipu tulee mistäkin, kai meillä jokaisella omat kasvunpaikkamme. Minulla läpi elämän aina ja kaikki ongelmat, jos kasvunpaikkoja voi ongelmiksi kutsua, on juontaneet juurensa enemmän tai vähemmän tunteisiin ja ihmissuhteisiin. Aina.

Joko nyt olisi opittu se mikä piti oppia?

Olla omassaan. Itse itsensä kanssa. Elää elämäänsä itsensä kanssa hymyillen.

 

Eikä se pois sulje ihmissuhteita, päinvastoin. Tuntuu että vasta nyt osaan, pystyn ja kykenen. Tavalliseen ja normaaliin ihmissuhteeseen, ja joojoo, määrittele ensin normaali? En määrittele. Minusta normaaliin. Sellaiseen, jossa saa olla oma itsensä, koska mikään muu ei riitä. Sellaiseen, jossa voin itse olla oma itseni. Yrittämättä itse, kenenkään sitä vaatimatta, miellyttää ketään, olematta mitään mitä en ole. Itse olen tainnut omaa kuoppaani kaivaa.. Ihmissuhteisiin, jossa minä olen minä ja toinen sellainen kun on.

 

Niin kuin monen muunkin kynnyksen jälkeen, katsellessani sitä ylitettyäni sen, mietin että mikä tässäkin oli niin vaikeaa? Ei taas pysty ymmärtämään. Tuli ja meni. Tämäkin.

 

Rakkaudessa hymyillen katson vielä kerran taakseni. Haluan nähdä sen räpiköivän ihmisen, joka kuin hukkuva piti kii kynsin ja hampain. Mistä? Niin, Mistä? Ja miksi? Haluan muistaa sen, koska se kaikki ollut oppimista, kasvamista kohti omia mittoja. Tiedän että muistot haalenee, tulee hetki että nekin vain kauniita kuvia ajatusten sokkeloissa. Olemassa, jossain. Nekin osa minua, sitä kokonaisuutta. Miksi repiä irti koska onhan talossakin ensin runko, välissä eristeet, sisä- ja ulkoverhoilu, tuulensuojalevytkin. Se kaikki kuuluu taloon, siihen kokonaisuuteen josta koostuu rakennus jossa voi asua.

Kipu jää taa, muistot seuraa mukana. Kipeitä voi rakastaa ehjäksi, antaa anteeksi. Toisenlaisissa rypeä sillä hetkellä kun väsyttää.

 

Kokonaisuus.

Kuuluuko siihen se kasvamisesta johtuva kipu?

 

tiistai, 20. kesäkuu 2017

Mustat sulat

Jo niin pitkään ja niin monta kertaa on eteen tullut musta sulka, että ymmärsin havahtua asiaan.

Ymmärrän kyllä eläimet, ne ja niiden viestit kuuluvat jo kiinteästi elämään. Katselen ja kuuntelen itsestään selvänä osana elämää ja maailmaa. Mutta nämä höyhenet ja sulat. Vähän uusi asia.

Eilen, kuin varmistuksen varmistuksena, katselin pihalla varista. Siinä se oli ja vain oli. Kuin tervehtien ja varmistaen että huomaanko nyt varmasti, ymmärränkö reagoida. Kai tuo olisi seuraavaksi heittänyt volttia tai lennähtänyt olkapäälle, jos en olisi ymmärtänyt tervehtiä ja kuunnella, niin vahvasti se oli hetkessä läsnä.

Varis. Senkö jokainen niistä mustista sulista on ollut? Jaahans. Taas tätä, näen kokonaisuus, älä vain sulkaa. Niinpä niin.

 

Muutoksen tuleminen kerrottu nyt niin monin eri tavoin että taatusti on viesti uponnut tajuntaan. Odotan.

Tulee kun on tullakseen, sellaisena kuin on juuri sopiva.

Ihmisen elämä muuttumassa, sen tiedän jo. Ihmisen arki kohta erilaista, minusta riippumattomista syistä. Jokainen kun kulkee polkuaan, on jokaisen myös annettava kulkea polkuaan. Kohta edessä hetki, jolloin minäkin lasken vapauteen sen josta huolta tähän saakka pitänyt. Omaan vapauteensa, kulkemaan omaa polkuaan, jonka lähelle jään kuitenkin omaani kulkemaan. Mutta hetki muuttaa arkea.

Muutos jota ajatusten takana syvällisesti perustellut monin eri tavoin taitaa liittyä enemmän omaan polkuuni, omaan kasvuuni, ei niinkään tähän arjen muuttumiseen. Tai ehkä kaikki liittyy kaikkeen.

 

Onko sitä muutosta se, että uskalsin vihdoin laskea irti vielä siitä pelosta, kivusta, joka entisessä piti? Muutos, jonka irtipäästäminen tuo tullessaan? Seisomisen omillaan, elämisen omana itsenään. Onko se muutos se kasvaminen omaan mittaansa? Onko se muutos jatkuvaa? Lakkaako kasvu jossain kohtaa? Onko niiden omien mittojen takaraja mahdollista saavuttaa vai venyykö ne loputtomasti?

 

Vai onko muutos kokonaisempaa, osa suurempaa kokonaisuutta? Sitä että ihmiskunta ymmärtäisi vihdoin että ei ole tulossa mitään uutta jeesusta joka vapahtaa, vaan että olemme jokainen yksilöinä niitä jeesuksia? Että elämä itsessään voi olla taivasta tai helvettiä. Tulisiko vihdoin se ymmärrys ihmisille kulkea rakkaudessa ja sillä nostaa ihmiskuntaa kohti valoa? Niin. En tiedä.

 

Eteen tulee mitä tulee. Juuri oikeat asiat oikealla hetkellä. Siihen uskon, siihen luotan. Sen tiedän.

Sattumaa ei ole.

 

Kaikella on tarkoituksensa.

Kaikella.

Aina.

 

maanantai, 19. kesäkuu 2017

Hälvenee..

Se ihmisen tolkuton kipu hälvenee. Kipu, joka pitänyt ruuvipenkissään hellittämättä pitkään, välillä enemmän, välillä vähemmän ollen kuitenkin jossain jotenkin läsnä. Se hälvenee, antaa tilaa ja mahdollisuuden kasvaa omiin mittoihini.

Kivun tilalle laskeutuu lämpö. Rakkaus. Ihminen minussa suostuu ja pystyy vihdoin näkemään kokonaisuuden. Ymmärtämään kaikkeuden rakentamaa kokonaiskuvaa, hymyillen ymmärtämään sen kauneutta, jokaisen palan tarkoituksellisuutta. Vihdoin. Pehmeys leviää lämmittäen kuin peitto palelevaa, on helppo hengittää ja olla.

Helpottunut. Ja vapaa. Kivusta. Vapaa elämään elämää sellaisena kuin itse koen hyväksi elää.

 

Kipu pitää pintansa sen hetken kun on tarpeen, kivullakin kai tarkoituksensa. Vaikka sen hyväksyminen niin vaikeaa onkin sillä hetkellä kun tuntuu että se repii ja rikkoo kaiken tieltään. Kasvaminen koskee, se tuskin on sen kummempaa. Kuitenkin sellaista kipua, joka vain koettava ja läpi elettävä, koska kasvaminen tuo tullessaan myös voimaa. Voimaa jolla nousta yhä korkeammalle korkeuksien syvyyksiin, sinne mistä näkee kokonaisuuden riittävän laajana, jotta ymmärtää. Kipu ja tuska läsnä juuri sen aikaa, että on valmis kohtaamaan ja näkemään kokonaisuuden, ymmärtämään näkemänsä. Ennenkaikkea ymmärtämään näkemänsä.

Kipua ja tuskaa, josta voi hymyillen vain hiljaa kuiskata "kiitos". Kaikella on tarkoituksensa.

 

On lepo ja rauha. On hyvä olla.

Katsella peruskallion lämmössä ja korkeuksien turvassa kuinka tuuli pyörittää pyörteitään, katsella horisontin aavaa viivaa, taivaan upeaa loistoa. Kaikki on hyvin. Kaikki on oikein.

Taas on otettu polulla suuri askel.

 

keskiviikko, 14. kesäkuu 2017

Hetki. Itsensä kanssa.

Olla omassa.

Joskus vaan on. Oltava. Itsensä kanssa. Hetki. Että jaksaa.

 

Muurattava ovet ja ikkunat kiinni, jätettävä harja ovea vasten kertomaan avaimen haltijan olevan poissa,  annettava rauha itselleen. Noustava korkeuksiin, pilvien yläpuolelle. Laskeuduttava vuorten, kallioiden ulokkeille. Sinne mistä näkee horisonttiin, siihen loputtomaan kaukaisuuteen, jonka pilvet alempana peittää. Olla siellä missä on rauha. Ja lepo. Keho on väsynyt, aivan tolkuttoman uupunut. Uupunut tavalla, jota unikaan ei korjaa.

Korkeuksissa missä on rauha, on lepo. Ympäröivän taivaan ääretön kauneus, jota voi katsella loputtomasti. Sen alati muuttuvaa maisemaa, johon tuskin koskaan kyllästyy. Horisontin tuoma avaruus ja tila ympärillä antaa levon hengittää.

Rauha. Kaukana on ihmisten maailman levottomuus ja ihmisten keksimän ajan mukanaan tuoma alituinen kiire jonnekin. On rauha ajatella ja vain olla. Kasata ajatukset itsessään, katsella niitä, tuumiskella niistä rakentuvaa kokonaisuutta.

 

Olla omassaan. Siellä jossain. Mutta tuskin koskaan kokonaan yksin, ystävänä siellä tuuli, koska pilvien yläpuolella, korkeuksissa tuulee. Toisinaan samalla tavoin kuin lempeänä kesäiltana, toisinaan tuulen koko voimalla myrskyten. Ystävänä tuuli, jonka tuntee kevyenä leikittelevänä hipaisuna kasvoilla tai tuulena jonka voima nostaa juuri niin korkealle kuin korkeutta riittää. Tuuli, jonka pilviä piirtelevissä pyörteissä kimaltaa tähtien kimallus ja kauneus. Tuuli, jonka lempeys tyynnyttää ja rauhoittaa. Tuuli, jonka  tuoma ilmavirta siipien alla nostaa leikkimään kanssaan pyörteisiin. Ystäväni tuuli, jonka kanssa voi lentää taivaan kauneudessa.

 

Siellä jossain, omassaan, itsensä kanssa.

Tähtien lempeys ja rakkaus.

Hetki.

Lepo ja rauha.