tiistai, 6. syyskuu 2022

Varmuus

Yhtäkkiä äärimmäinen varmuus. Enää ei tarvitse miettiä. 

Enää ei tarvitse miettiä mitä haluan. Täysin selvää, täysin kirkasta. 

Suoraan syvyyksistä. 

"Minä haluan sinut".

Sen mitä elämän yksi kirkkaimmista peileistä heijastaa. 

Mitä ikinä se onkaan, mitä ikinä se tarkoittakaan. Minä haluan sinut. 

Valtava helpotus, kehon kasvoilla kyyneleet. Nyt se on ohi, enää ei tarvitse miettiä. Ehkä vahvimmin askelin kuin koskaan ennen tätä. Sitä kohti. Kaikki muu lakkaa olemasta. Vain yksi päämäärä.

"Minä haluan sinut".

sunnuntai, 24. huhtikuu 2022

Hetki, niin pieni, niin suuri

Ei se ole pelkoa. Sen tunteminen on kadonnut. Lakannut olemasta.

En ollut unohtanut, en vain muistanut. Niin pitkään verhojen takana, olemassa, mutta kuin sumussa. Ei sellaisessa pimeässä kosteassa sumussa, joka vaanii kulkijaa kastellen läpikotaisin. Sellaista kauniin kesäyön lempeää usvaa, sellaista joka kutsuu kulkemaan. 

Pieni ohikiitävä hetki ja kuinka paljon siihen mahtuikaan. Kaikki. Hetken koko kirkkaus ja kauneus, ihan sen koko hehkuvalla kauneudellaan. Pieni hetki kotona. Siellä jossain mistä matkalle lähtenyt. Aina ja joka kerran saa ihmisen polvilleen. Aina ja joka kerran se halu jäädä, olla. Ja kuitenkin varmuus siitä että haluaa palata. Tulla takaisin ja olla. 

Miksi?

Siksi että se kartta on olemassa. Sellainen kartta johon on suuntaviivat itse piirtänyt. Uteliaisuus. Ihminen pystyy niin paljon niin halutessaan. Kulkemaan, määrittelemään itse oman polkunsa. Ihmisen vapaus kulkea ja olla. Tuntea, kokea. Tehdä, jättää tekemättä. Uteliaisuus siitä mitä aina seuraava ja sitä seuraava laakso tuo tullessaan. 

Myös vastuu. Tiedostan kuinka paljon jokainen ihmisen tekemä valinta määrittää kaikkea. On turhuutta ajatella että millään ei ole mitään merkitystä. Jokainen valinta on pala kokonaisuutta. Kokonaisuus rakentuu pienistä palasista. Ei se vastuu ole aina helppo kohdata ja kantaa. Hyvinkin pistää joskus miettimään kantilta jos toiseltakin. Silti, myös siksi. 

 

lauantai, 23. huhtikuu 2022

Kohti uutta

Seison reunalla. Katselen avautuvaa maisemaa sen koko kauneudessa. Elämän taipaleella eteen tullutta uutta laaksoa. 

Takana on nousu. Jyrkkä, vaativa. Sellainen minkä tiesin pystyväni nousemaan, selainen joka kuitenkin vaati voimia, kulutti niitä samalla voimaa antaen. Nousu, hetki huipulla joka verhoutunut pilvien salaisuuksiin, pieni lasku reunamille josta näkymä aukeaa.

Tuntuu niin hullulle että tiedän tuntevani jokaisen kiven ja kolon ja silti olen täysin pois kartalta. Tiedän että on mentävä, on etsittävä omille jaloille sopiva polku jota kulkea. Tiedän että ei ole kiire, tiedän että voin leiriytyä ja vain olla. Ottaa aikani etsiä ja löytää. 

"Ei ole pakko jos ei halua, mutta voi jos tahtoo".

Siinä se. Ei ole kyse kenestäkään muusta, mistään muusta, on kyse vain siitä mitä itse haluan. Tiedän että suuntaviivat on piirretty jo, omin käsin olen ne hahmotellut, mitään muuta kartalla ei kuitenkaan ole. Se on merkeistä tyhjä, käsissä ei edes kompassia. Etsittävä ja löydettävä. 

Tiedän jo lähteväni kulkemaan, muut vaihtoehdot lienee lakanneet olemasta. Hetken vielä katselen, katseella sopivaa laskutumista etsien. Katseella painaen mieleen kokonaisuutta. Reppukin kai pakattava, leiri purettava. 

Tiedän lähteväni. Silti vielä pohdin jotta jaksanko ja haluanko. Joko voimat levätty ennalleen? Joko opittu se kaikki mikä tarpeen? Joko haluan kulkea itsessäni itsenäni verhoumatta katseilta piiloon? Joko kestän sen kirkkauden tuoman vastuun sellaisena kun se alhaalla odottaa?

Pohdin ja mietin vaikka tiedän vastauksen. Hymyilen. Todellisuudessa pohdin enää jotta hyppäänkö jyrkänteeltä alla odottavaan veteen vai maltanko etsiä polun. 

 

keskiviikko, 10. marraskuu 2021

.

Niin paljon se satutti, tai niin paljon se koski että hautasin. Syvälle. 

Ehkä nyt on aika kaivaa esille, antaa tulla opeteltavaksi. 

Sellaiset tunteet mitkä tekee kokonaiseksi. 

Ehkä aika opetella löytämään ne itsestään, koska siellä ne on. Syvällä, mutta minussa. 

Ei tee toinen kokonaiseksi, itse on oltava itsessään kokonainen. 

Siinä sitä opeteltavaa hetkeksi jos toiseksikin. 

Olla ja pysyä omassaan. Olla kokonainen itsensä kanssa. 

 

torstai, 21. lokakuu 2021

uudessa

Taas se on pitkä valonjakso kääntymässä kohti pimeyttä. Reipashenkinen oman elämän lukuvuosi taas päättymässä talvilomaan. Hetken lepoon. 

Jotenkin sitä haluaisi avata, sanat vaan leikkii hippasta lauseiden kanssa. 

Tuntuu että kulunut lukuvuosi uudessa koulussa. Ihmisilläkin on paljon erilaisia kouluja, eskarista yliopistoon, elämässäkin niitä kai piisaa alusta loppuun saakka. Tuntuu että joku elämänkoulu jäi taa ja uuden ovet edessä oli auki. 

Pitkään kyllä tiesin odottaa. Tiesin että olen stipendin ansainnut ja saanut, tullut hyväksytyksi uuteen. Juuri sillä hetkellä kun olin valmis. 

Yksi ihminen, joka kokonaisuus. Jonka takana kokonainen yhteisö. Siinä se. 

Syvä nöyryys ja kiitollisuus kun ymmärsin mitkä ovet edessä auki kulkea. On lupa. Saan tulla ja saan olla. Vaikka vielä en tohdi, jään ovensuuhun hiljaa katselemaan ympärilleni. Olen vertainen, sen tiedän kyllä, mutta tuntuu hyvälle vain olla ja katsella. Olla hiljaa ja nauttia yhteisöllisyyden syvyyksistä. En ole opettamassa, olen oppimassa. Olen läsnä. 

Voima ympärillä sellaista mitä en ole ennen kohdannut. Yhteisön monikeroksinen kaikeudessa rakentunut koko kapasitetti ympärillä kietoen rauhaansa. Vieden siihen syvyyteen mitä niin paljon kaivannut. Näen syvyyden kauneuden, vaistoan kuinka paljon on opittavaa. Koen sen ihan puhtaan ilon siitä että saan. Olla, nähdä ja kokea. 

Voima antaa turvan, joka saattelee lepoon. Saan olla itsessäni ja opiskella. Oppia, jotta voin ajallani viedä opin eteenpäin.

Sielullani, sydämelläni. Nöyryydellä. 

Kiitollinen, niin sanattoman syvästi kiitollinen. 

 

Kaamos saa saapua.