tiistai, 12. kesäkuu 2018

.

Se tuli taas jostain, puun takaa. Kysymys,

Milloin on minun vuoroni?

Vastuun kantaminen ollut vahva teema jo pitkään. Ollut läsnä henkisesti ja fyysisesti. Liittyen itseeni ja ympärillä olevaan. Kannanko sen? kestänkö sen?

Milloin on minun vuoroni.


Mitä oikeastaan kaipaisin? Mikä olisi sellaista joka täyttäisi tyhjiön, jonka ihminen hetkittäin kokee? Mikä olisi jotain sellaista joka olisi sitä rakkautta suurempaa joka sisällä, minussa on ja asuu?

Tyhjiötä ei täytä kuitenkaan ei uusi auto eikä jonkin tietyn merkkinen kippo tai kiulu. Ei edes hyvä palkkailen työ, jonka hedelmänä saatu rahallinen palkka mahdollistaisi jonkin kriteerin mukaan täyteläisen yltäkylläisen elämänä. Elämän, johon sisällön toisi materia. Ehei. Tyhjiö vain kasvaisi sitä suuremmaksi mitä enemmän kärsisin siitä että mikään ei vaan riittäisi.

Nauru, hyväntahtoisuus, lempeys, suvaitsevaisuus. Hymy kanssakukijoiden kasvoilla. Lempeys äänessä, ilon pilkahdus silmäkulmassa. Asioita, jotka monelta kadoksissa. Hukassa kuin neula heinäsuovassa.

Nekö toisi rauhan ja levon sieluun sekä sydämeen?

Ilmaisia ja kaikille läsnä olevia asioita. Pieniä ja kuitenkin suurempia kuin mikään rahamäärä maailmassa. Siinä ihmisten raadollisessa maailmassa mitä materialismi pyörittää. Mihin varjoihin uhkaa maailmasta hukkua se kaikki hyvä mikä meissä ihmisissä asuu?

Pieni hymy. iso asia.

Nauru, joka jollekin sen kuulevalle ankkuri myrskyssä.

Niin.

Joku kylvää, joku niittää.

Hyvän on hyvä kiertää. Annetaan sen kiertää.

 

 

perjantai, 8. kesäkuu 2018

Sinulle

Toiset jää, toiset lähtee. Lähtee niin kauan että paikkansa löytää ja todennäköisesti monta kertaa vielä senkin jälkeen.

Jokainen ei voi siirtyä eteenpäin samaan aikaan, koska siitä syntyisi ruuhkan lisäksi ketjukolareita. On siirryttävä porrastetusti. Kun sinä huilaat, joku toinen liikkuu. Kun sinä olet ottanut askeleita eteenpäin, on joku muu vetänyt henkeä tienposkessa tai kiivennyt näreeseen katselemaan hetkeksi maisemia. Niin se vaan menee.

Joskus se on tarpeeksi että hengittää.

 

perjantai, 16. maaliskuu 2018

Riittääkö ihmiselle mikään?

Semmoinen kysymys pyörinyt ajatusten virrassa.

Riittääkö ihmiselle mikään?

Saako vain olla jos on juuri nyt ja juuri näin hyvä olla? Voiko vain istua ja olla jos juuri näin on onnellinen? Jos on tässä ja nyt, tässä hetkessä ihan kaikki. Aika vain levätä hetki?

 

Ehkä kysymys pyörii enemmän jälleen kerran materian ympärillä. Taisi lähteä kirjasta, jonka teemana oli sota ja sen kautta myös pula-aika. Suomessa. Mikä ihmiselle piisaa? Piisaako mikään? Riittääkö mikään materian määrä tyydyttämään sitä loputonta haalimisen määrää?

Ehkä minä vaan en ymmärrä mitä iloa saa miljoonasta kiposta, kiulusta ja kupista, jotka pölyyntyy kaapissa. Tai ylipäätään tavara kun tavara. Kun en vaan ymmärrä. Ehkä menisi jakeluun jos viihtyisin kaupoissa, mutta kun en. Lähinnä ahdistaa se materian määrä mtä ihmisille tuputetaan.

Mitä ihminen tekee sillä kaikella?

Miksi ei riitä se mitä jo on?

Kai se on ihan sama onko se oikean merkkinen kiulu, jossa polttaa vaikka kynttilöitä vai onko aina parempi ja uudempi auto. Niistä vaatteista nyt sitten puhumattakaan.. Uppoutuneena kirjan tarinaan mietiskelin sitä kuinka siihen maailman aikaan selvittiin ilman mitään. Kai samalla tavoin toivoen ja unelmoiden siitä tuosta taikka tästä kuin nytkin, mutta onko elämä ollut silloin sellaista että on osattu olla iloisia pienemmästäkin? Jotenkin tuntuu että missä kohtaa on suhteellisuudentaju kadonnut? Tarvitseeko ihminen tänä päivänä uuden auton tyydyttämään materian tuomaa tarvetta ja halua kun siihen vain tovi sitten riitti niin paljon vähemmän? Esimerkiksi ihan vaikka ruoka lautasella tai vaatteet päällä.

Tarvitseeko ihminen tulevaisuudessa auton, junan ja lentokoneen vai mikä riittää?

Miksi se on vaikeaa olla iloinen siitä mitä jo on? Miksi pitää haluta aina vaan enemmän ja enemmän?

 

Eikö voisi pysähtyä ja miettiä.

On koti. On vaatteet päällä. On ruokaa. On laskut maksettu.

Miksi mikään ei riitä?

Mitä tyhjiötä ihminen täyttää materian haalimisella?

Ainakin täyttää hiilijalanjälkiään ja kuormittaa ympäristöä entisellä mistä päästävä eroon. Onhan se estetiikantaju ja esteettinen kauneus ympärillä toki ihan mieltäylentävää ja silmiä lepuuttavaa, en sitä kiellä, mutta tarvitseeko sen olla ostettua?

Korvaako ostettu tähtikirkkaan taivaan kauneutta tai kevääseen heräävän luonnon kauneutta? Korvaako mikään teollinen hile kristalleina puissa hohtavan jään kauneutta? Voiko olla sen kauniimpaa kuin hämähäkin verkot kasteisena kesäaamuna tai lainehtivat viljapellot kauniina syysiltana? Kaupungeissakin ihan taatusti oma kauneutensa.

 

Onko mitään kauniimpaa kuin peili, joka toivottaa hymyillen "hyvää huomenta" joka ikinen aamu?

Ei maksa mitään, eikä kuormita ketään eikä mitään.

Riittääkö se onneen?

 

sunnuntai, 18. helmikuu 2018

Voiko ihminen mennä rikki?

Voiko ihminen mennä rikki?

Kysymys joka pyörinyt ja pyörinyt ajatuksissa.

 

Ja jos ihminen menee rikki, niin saako ihmisestä enää ehjää?

Viime aikoina tapahtuneet asiat, jotka minuakin koskettaneet, ja syvältä, saivat ajattelemaan.

Voiko ihminen mennä rikki?

 

Tullut jälleen mieleen vertauskuvana se maitokannu. Semmoinen Arabian ehta kunnon maitokannu. Hyvää ja tukevaa tekoa.

Mites sitten kun joku heilauttaa pöytää ja se kannu mennä tipahtaa lattialle tai jos kannu käsistä lipsahtaa sille samaiselle permannolle? Melkoisen suurella todennäköisyydellä se helähtää rikki. Menee palasiksi niin että itku tulee. Rikki.

Maitokannu on toki eri asia kun kristallilasi. Kannu rikkoutuu todennäköisemmin isoiksi palasiksi, kristalli taitaa mennä laakista niin hienoksi silpuksi että se oli sitten siinä. Siitä ei enää kalua tule. Mutta kannusta tulee. Sen saa korjattua. Ei siitä enää entisen veroista virheetöntä saa, mutta kyllä siinä neste sisällä kestää. Riittävän monta kertaa kun helähtää kohti lattiaa niin koristeena menee vielä vaikka neste sisältä tihkuisikin. Sopii sitten sellaisena vaikka aarrejemma paikaksi. Koska kaunis se kannu on yhä. Muoto on täydellinen tarkoitukseensa, kuviointi yksilöllinen jokaisine yksityiskohtineen. Jokainen ehjätty sauma tuo tullessaan yksityiskohdan.

 

Mutta mille tuntuu kannusta?

Onko jokainen liimasauma kuin ihmiskehon luunmurtuma, jotka tuppaavat olemaan lopunelämän riesoja. jos ei muuten niin ainakin kolealla kelillä kolottaa. Miten elää haavojensa kanssa? Tottuuko taistuarpien kolotukseen, tuleeko niistä vain osa elämää? Tuleeko alun järjen vievästä valtavasta kivusta ajansaatossa vain pientä kolotusta?

 

Mille tuntuu kannusta kun jokaisen viskelyn jälkeen katoaa osa alkuperäisestä kauneudesta?

Kuin pienen lapsen viaton kauneus joka sekin katoaa kasvun myötä. Tai ainakin se himmenee. Vai tuleeko siitä uniikki vivahde joka miellyttää katsojansa silmää?

 

Mille tuntuu kannusta kun jokainen yhteen liitetty sauma vie rivissä taa uuden kauneuden edestä?

Ne tuppaa olemaan semmoisia ne Arabian kannut että jokainen pienen pienikin vika alentaa jälleenmyyntiarvoa. Saati sitten se, jos on monista paloista liitetty aina uudelleen ja uudelleen yhteen. Niin. Haluaako kannu olla keikistelemässä virheettömänä eturivissä janoamassa kaikenkansan ihailua vai odottaako se sitä yhtä jonka silmää juuri se jokin tietty halkeama miellyttää?

 

Kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin. Kannun voisi viedä psykoterapiaan ja viettää siellä vuosia analysoiden jokaista hetkeä kannun olemassaolon aikana, mutta se tärkein kysymys taitaa olla;

Mikä kannun korjaa?

Kerta toisensa jälkeen, mikä on se liima joka liittää palat paikalleen?

 

Nii-i.

 

sunnuntai, 18. helmikuu 2018

Hämärästä valoon.

Pitkä on matka ollut jälleen.

Se oma.

Se kuulostaa niin hassulle. On hetkiä jolloin pyörittelen päätäni nauraen itselleni, on hetkiä, jolloin tekee mieli itkeä.

On ollut vaikea hyväksyä itseään sellaisena kun on. Sellaisena kun kuvittelee muiden edessä olevansa. Ajatuksissa työstänyt todella pitkään ja hartaasti pelkoa tuoda itseään julki. Kirjoittaa. Sanoa. Olla itsensä.

Ajatukset tuoneet eteen monia sanoja. Diagnooseja, joita ihmiset sanoittaneet kertoakseen niillä yhteiskunnalle niitä kantavan kummallisuudesta, erilaisuudesta.

Niin. On ollut pitkä prosessi katsoa itseään peiliin vain todetakseen että niin, yhteiskunnan edessä olen erilainen. Kummallinen. Ehkä vähän toisella tavalla ajatteleva. Jonkin sortin kylähullu. On ollut jopa tuskallista myöntää se itselleen. Se, että olen erilainen. Se, että se mikä on minulle arkea ja itsestäänselvää onkin jonkun muun mielestä tautiluettelon yksi tai viisi diagnoosia. Se, että en ole yhteiskunnan kriteereillä mitattuna normaali vaan semmonen kyllähullu.

Naurattanut ja itkettänyt.

Polultani en väisty. Polkuani kuljen. Valintani olen tehnyt ja siinä pysyn.

 

Itsensä hyväksyminen.

Peiliin katsoessa ja sellaisena kun kuvittelee muiden näkevän.

Ihmisyyden tarvetta tulla hyväksytyksi. Sellaisena kun on.

 

Opettavainen pätkä polulla. Valosta varjon kautta takaisin valoon.

Tuuli vie ja tuuli tuo. Välillä oksia heilutellen.

Majakan valo loistaa onneksi niin huikealla kirkkaudella, että kokonaan ei eksymään pääse. Hämärässä sitä oppii käyttämään muita aisteja, oppimista se on sekin.