lauantai, 19. elokuu 2017

Satumaan rauha kutsuu.

Isoja on olleet muutokset viime aikoina. Napakasti on tuulet puhaltaneet tuoden tullessaan uutta, sellaista mikä virkistää kaiken kasvuun. Tuulet pyyhkineet vanhaa mennessään antaen uuden tulla tilalle. Antaen kaiken kukoistaa koko loistollaan.

Kovin ihmiskunta asiaan reagoi. Ihminen ja ihmiset. Uusi on aina uutta, ottaa aikansa sopeutua uuteen joka vierasta. Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tuuletkin jo rauhoittuneet, hetkeksi, saa uusi aikansa laskeutua ja tasaantua. Niinhän se menee siivotessakin; kaikki ensin huiskin haiskin, pöly senkun leijuu tanssien pyörteissä, kunnes kaikki on tehty ja saa puhtaus laskeutua siivotuille pinnoille.

 

On aika mennä hetkeksi kotiin. Hetken lepo ja rauha.

Ymmärrän nyt miksi lapsuuden mummola oli paras paikka maailmassa, olin siellä kotona, pääsin siellä kotiin. Ja on niitä paikkoja tullut myöhemminkin eteen, nyt vasta ymmärrän mitä ja miksi.

Satumaa odottaa. Sen kutsu ollut niin vahva, ettei ole epäselvyyttää mennäkö vaiko eikö.. On aika olla ja rauhoittua. Tasoittaa siivouksen pyörteitä, antaa rummun soida kauniisti tulen valossa. Antaa sen äänen tehdä työnsä. Satumaan väki odottaa, tiedän minne olen menossa, tunnen rauhan joka laskeutuu, antaa levon ja rauhan. Nukun, tiedän että nukun pois kaiken sen kertyneen väsymyksen joka kehoa painaa.

Olen. Vain olen. Kodin rauhassa. Hymyilyttää, jalat maassa, pää kotona.

 

Hetki.

Ennenkuin työt jälleen jatkuu.

Lepo.

Ennekuin tulee jälleen uusi aalto, joka työstämistä vaatii.

 

Minua odotetaan. Ajatusten höyhenpeittoa pöyhitään jo hyväksi levätä.

Satumaa on Satumaa. On hyvä mennä.

 

lauantai, 12. elokuu 2017

On aika, on läsnä.

Viime päivinä auottu niin paljon. Laidasta toiseen käyty läpi jo opittua ja sitä mikä vielä kasvamista vaatii.

Ymmärsin kuinka vanhat toimintamallit on jääneet taa, uudet olemassaolevia.

Testiä tai jotain muuta, väliäkö tuolla, leuka rinnassa "kiitos". Tuntuu hyvälle nähdä ja ymmärtää omaa kasvua. Olen iloinen.

 

Kaikkeuden kauneus on vahvasti läsnä.

On vaikeaa löytää sanoja kertomaan sitä lempeää valon ja rakkauden pehmeyttä ja sitä rauhallista olemisen keveyttä, jossa kellun. Se tuntuu tunturipurojen rauhana, usvaisen viljapellon tuoksuna auringon noustessa, luonnon vihreytenä, ilman hellivänä lämpönä, veden kimalluksena, tähtitaivaan kauneutena. Se tuntuu syvältä kumpuava lempeytenä ja ilona.

Se tulee minusta. Se olen minä.

Kaikkeuden kauneutta, lämpöä, valoa ja rakkautta.

On aika ilmentää sitä. Olla osa sitä. Olla yhtä siinä ja sen kanssa.

 

Aika.

Se on läsnä.

Meistä jokaisessa.

 

torstai, 10. elokuu 2017

Kuuntytär.

Erityisen kaunis yö. Hyvin syvältä koskettanut.

Lempeys.

Rauha ja turvallisuus.

 

Hän ja Hän, kaksi niin valtavaa. Lähellä, hyvä oli ihmisen nukahtaa.

 

Kuuntytär. Ymmärrän. Aamulla. Pehmeä nauru jostain syvältä, oivaltamisen ja ymmärtämisen iloa.

Monta on ihminen metsistä ja kallioilta löytänyt paikkoja, jotka tuntuneet jotenkin erityisiltä. Sellaisia joihin on ollut helppo pysähtyä ihmettelemään maailman menoa. Jotkin niistä portteja. Niiden kahden maailman välisiä portteja, jotka vuosien saatossa limittäytyneet olemaan yksi. Maailma, joka on kaikkeus.

Portteja, joista voi laittaa päänsä läpi ja olla kotona. Portteja, joiden luona ihmisyys katoaa. Keho väistyy antaen vapauden oikaista itsensä suoraksi koko siihen voimaansa ja loistoonsa, joka silmiä häikäisee. Portteja, joiden ympärille kuun valo heijastaa temppeleitä. Juurikin niitä, joissa ollut jokaisella tärkeällä hetkellä. Temppeleitä, joita ihmisen silmä ei näe, mutta joissa olen kotonani.

 

Kattona taivas, lattiana maa.

Tähtien valolla siunattu. Kuuntytär.

 

maanantai, 7. elokuu 2017

Tyyntyy.

Tuuli alkaa tyyntymään.

Se koko voimallaan puhaltanut tuuli alkaa muuntumaan sellaiseksi lempeäksi, sellaiseksi mikä kauniina loppukesän päivänä keinuttaa viljapeltoa. Hyökyaallot tasoittuneet kevyiksi leikitteleviksi vaahtopäiksi, jotka pitävät veden jatkuvassa liikkeessä sen kuitenkaan kastelematta kaikkea edellään.

Voin raottaa ikkunaa ilman että tuuli tempaisee sen saranoiltaan, lämpö saa tulvia sisään kuivattamaan kosteutta joka ehti hiipiä eristeisiin. Saa tulla ja saa olla. On tervetullut.

Nautin lämmöstä, sen pehmeydestä ja kauneudesta. Siitä kuinka se muuttaa veden tuoman hedelmälliseksi alustaksi kasvaa. Sen näen ikkunasta. Silmänkantamattomiin ulottuvaa hedelmällistä maaperää siementen laskeutua ja itää, kasvattaa vahvoja juuria toistensa lomaan, toinen toista tukien. Hymyilen.

Kun riittävästi on kuivuus vaivannut jo muutenkin köyhää maaperää, on vesi erityisen tervetullutta. Tuo tullessaan maaperään tarvittavaa lannoitetta ja kasteleekin vielä niin perusteellisesti ettei jatkokastelua hetkeen tarvita. Saa siemenet aikansa itää. Tuulikin auttamassa antamalla siemenille voimansa kuljettamalla oikeaan kohtaan, jossa juuri oikea kohta kasvaa.

 

Niin lämmin olla. Niin hyvä olla.

 

Maapallo ja sen ihmiset saaneet mahdollisuuden. Uuden mahdollisuuden säilyttää se kaikki mitä ryöstetty ja raiskattu liian kauan.

Kun vain jokainen näkisi ja ymmärtäisi näkemänsä. Kun vain jokainen tekemällä niitä päivittäisiä pieniä tekoja ja valintoja osaltaan olisi mukana pelastamassa sitä, mikä liian monelle itsestäänselvyys.

Maapallo ansaitsee jokaisen sen hyvinvointia edistävän teon, sen pienimmänkin. Se maapallo joka ihmiskunnan sietänyt, joka ihmiskunnan on ruokkinut ja osaltaan kehityksen mahdollistanut. Se ansaitsee meistä ihan jokaiselta ajatuksen arjen hetkissä. Niitä pieniäkin tekoja, jolla edesauttaa sitä että siemenet saa tulevaisuudessakin itää, kasvaa, elää ja olla saman lämmön alla kuin mekin tällä hetkellä.

Meistä jokainen on osaltaan vastuussa tulevaisuuden siemenistä. Meistä jokainen tekee niitä valintoja jotka vaikuttaa tulevaisuuteen.

 

Jokaisella arjessaan omansa.

Löydäthän omasi?

 

 

torstai, 3. elokuu 2017

Pelkoa jäin katselemaan.

Jäipähän nyt ajatuksiin pyöriskelemään.

Kai sitten tässä kohdassa ihan hyvä katsoa taakseen ja katsella näkemäänsä. Nähdä ja ymmärtää polkunsa, mitä ja miksi.

Pyörimään jäi sana "pelko". Katsellut sitä.

Pelkoa. Sitä, mitä ja miksi. Miksi pelännyt ja mitä pelännyt. Kuinka paljon se vaikuttanut elämään, kuinka paljon se tunteena ohjannut elämää. Pelko puhtaana tunteena ja pelko kontrolloinnin muodossa, sen kontrolloinnin tarpeen takana.

Ja toisaalta kuinka paljon on elämää ohjannut puhdas intuitio. Se tunne että on vaan pakko toimia niin tai näin.

Ne kaksi eri asiaa. Pelko ja intuitio. Vahvoja molemmat. Molemmat eri syistä kumpuavia. Egon pelko peittämässä intuition syvää ääntä, joka minun ajatusmaailmassani aina oikeassa, ja intuitio kävelemässä sitä omaa polkuaan joka ei paljon egoa kumarra.

 

Opetella erottamaan ne toisistaan. Sitten mietiskellä kumpaa kuunnella. 

Kumpa saa määrätä elämän ja sen tahdin?

Vai kokonaisuuden suloinen sekametelisoppa...