torstai, 11. tammikuu 2018

Sijaistoimintoja?

Sijaistoiminnot.

Se sana tänä aamuna ajatuksissa.

 

Jäin miettimään että onko minussa jotakin vikana, kun en enää koe tarvetta repiä itseäni työn vuoksi ja kalenteri kumisee tyhjyyttään harrastustenkin suhteen. Toki on liki jokaiselle päivälle jotakin, mutta tarkoitan menneiden vuosien kalenterinäkymää jolloin joka ikiselle päivälle oli menoja, parhaimpina päivinä useita. Se on taakse jäänyttä.

Se kaikki mitä lie harrastamiseksi kutsutaan, vapaa-ajan itse valittua itselle mieluista toimintaa, täyttää kyllä ajatuksia, mutta ei kalenteria. On tuntunut mielekkäämmälle se vaihtoehto joka ei täytä kalenteria, vaan toimii periaatteella ”ei ole pakko jos ei halua, mutta voi jos haluaa”.

 

Mutta se sana. Sijaistoiminnot.

Miten tuleekin mieleen ne kaikki vuodet ja kuukaudet kun kalenteriin ei tahtunut menot mahtua. Kuinka oli niin helppoa ja kätevää täyttää päivä toisensa perään kaikella mahdollisella, ihan vaan ettei joutunut olemaan itsensä kanssa. Oli koko ajan niin paljon kaikkea muuta. Ehkä joku siitäkin haipakasta ja menosta nauttii ja siinä ikiliikkujassa viihtyy, mutta minä en. Enää. Ei tarvitse.

Se on vähän kuin parisuhde, mutta itse itsensä kanssa. Ensin huomaa että oho, onkin olemassa minä. Ihan minä itse. Sitten tutustuu, ihastuu ja ennenpitkää rakastuu itseensä. Toteaa että tuohan onkin ihan hyvä tyyppi. Siis se joka peilistä katsoo. Sitten saapuu arki. Sellainen rauhallinen ja tasainen, mukava arki. Syvempää tutustumista ja ennenkaikkea opettelua elämään suhteessa itsensä kanssa.

Vähän niinkuin olisi ja eläisi parisuhteessa toisen ihmisen kanssa. Pitempään kun sitä aikaa yhdessä viettää kenen tahansa kanssa niin väkistenkin tulee eteen niitä toisen piirteitä ja tapoja jotka alkaa pidemmän päälle ärsyttämään. Siinä sitten joko vaihtaa seuraavaan vain todetakseen että jossain kohtaa meistä jokaisesta paljastuu niitä juttuja mitkä ei miellytä. Tai sitten hyväksyy ja opettelee itse elämään niiden kanssa. Jälkimmäinen on vaikeaa, varsinkin tässä parisuhteessa itsensä kanssa, koska sitä toista vaihtoehtoahan ei ole. Paitsi tunkea nyt vaikka se kalenteri niin täyteen menoa ja meininkiä ettei vikoja ehdi miettiä, ehkäpä edes huomata.

Huomata itse itsessään niitä epämiellyttäviä juttuja, jotka sitten joutuu vaan kohtaamaan ja opetella niiden kanssa elämään. Ei niin kovin mukavaa.

Huomata myös se, kuinka paljon ympäristön ja vallitsevan kulttuurin odotukset ja tavat sitovat, tai yrittävät sitoa, tiettyyn muottiin ja kaavaan. Tajuta se, kuinka paljon saa tehdä töitä itsensä kanssa jotta hyväksyisi itsensä sellaisena kuin itse on, varsinkin jos ei nyt satu mahtumaan siihen muottiin tai jos se kaava nyt vaan on jotenkin ihan käsittämätön. Kun kerros kerrokselta paljastuu aina uusia ja uusia piirteitä ja juttuja joihin tutustua syvemmin ja syvemmin. Kohdata omia heikkouksiaan ja vikojaan. Epävarmuutta ja pelkoa.

 

Tänäänkin jälleen miettinyt, että olenko minä hullu, täytänkö länsimaisen lääketieteen kriteerit diagnooseille skitsofrenia tai kaksisuuntainen mielialahäiriö vai olenko vajonnut lopunelämän psykoosiin vai selittääkö kaiken kenties jokin neurologinen diagnoosi kuten autismi tai asperger. Jep jep. Niin on syvään rakentunut ne odotukset ja muottien rajat että hetkittäin on vaikea vain todeta että minä olen minä. Minä. Ilman että muotit kiristäisi jotenkin muodottomaan tilaan. Ehkä minä jonkin diagnoosin saisin, jos elämääni menisin jollekin valittamaan, mutta mitä sitten? Tekisikö se minua sen hullummaksi kun olen? Muuttuisinko jotenkin? Hyväksyisikö yhteiskunta helpommin osaksi itseään jos kävelisin sen kaduilla diagnoosilappu kädessä ja sen kertovan numerosarja otsaani leimattuna? Mitä sitten jos en koe tarvetta täyttää elämääni työllä tai tukkia kalenteria kaikenmaailman menoilla, varsinkin kun tiedän että seuraisi uupumus, en minä sitä enää jaksaisi. Kun on hyvä olla näin. Parisuhteessa itseni kanssa.

 

Voinko vain todeta itse itselleni, iloisesti hymyillen, että minä olen ihan vaan minä. Sellaisena kuin olen.

Niin. Sitähän voi sitten miettiä lopun päivää..

 

keskiviikko, 10. tammikuu 2018

Eteenpäin työntämistä, konkreettisuutta.

Edelleen on suuri siunaus se että oma lauma työllistää. Sitoo ajatukset itseensä pelkällä olemassaolollaan. Arjessa jää kovin vähän tilaa tai aikaa millekään muulle. Loppuu ihmisen vuorokaudesta tunnit jos kovin lavealla otannalla miettisi ja pohtisi syntyjä syviä.

Kun nyt taitaa olla aika muulle. Kuin sille tuumiskelulle.

Konkreettisuutta. Käsillä tekemistä pelkän ajattelun sijaan. Asioiden eteenpäin viemistä konkreettisella tasolla. Hyvin ajateltu on toki puoliksi jo tehty, mutta nyt vahvasti se konkreettisuus. Tehdä ja toteuttaa oikeasti.

Kokonaisuuden kasaamista. Hengitystekniikan opettelusta sen ymmärtämiseen että kädet ja jalat kantaa. Lauma ei jätä juuri tilaa ajattelulle, senkin edestä konkreettiselle tekemiselle. Tässä hetkessä näin.

 

Selkeästi eteenpäin työntämistä. Hyvin vahvasti sitä.

 

keskiviikko, 20. joulukuu 2017

Kohti valoa

Miten osaisin kertoa, kirjoittaa? Ne kaikki ajatukset joita joki tullessaan tuo. Ajatuksia, jotka selkeitä, sanoina hukassa.

Väsyttää.

Väsymystä jonka uni sivuuttaa korjaamatta sitä. Väsymystä, jonka keho tuntee, mutta jonka myrsky tuo tullessaan. Sellainen myrsky, joka ei ole minun. Kuitenkin myrsky, jonka tunnen, kuulen ja näen. Ehkäpä se on helpointa selventää sillä että se tuntuu samalle, on vähän sama asia kun se, kun ihminen vaeltaa luonnossa, avarilla mailla, joilla tuulee. Sen voi kuvitella ja tuntea ajattelemalla että ihmisellä on tuulelta suojaava vaatetus. Housut sekä takki, jossa huppu, jotka eivät päästä tuulta läpi. Tiedät että tuulee, vaikka se ei sinua juuri liikauttausikaan. Siellä jossain, avarilla mailla, pitkään oleminen kuitenkin väsyttää, koska tuulee. Jatkuva humina uuvuttaa. Se on juurikin sellaista. Uuvuttavaa.

Väsynyt. Uupunut. Ja silti kaikki on oikein. Juuri niinkuin kuuluu ollakin. Ympärillä tapahtuu ja tapahtuu paljon. Suurta ja pientä. Kaikkea siltä väliltä. Myrsky ja sen tuulet riepottelee koko voimallaan. Mutta kuten aina, myrsky tyyntyy ajallaan, ollakseen aikansa kuin lempeä kesäillan tuulenvire joka keveydessään kuljettaa elämäniloa mukanaan. Luonto korjaa hiljakseen jokaisen myrskyn aiheuttaman tuhon hitaasti mutta varmasti. Melkein katkenneet korjaavat itse itseään kasvaen uuteen muotoon tai juuresta uudelleen. Kuollut lannoittaa jäljellejääneiden kasvua, Niin se vain menee. Luonnossa, jota ihminenkin on. Osa kokonaisuutta.

Vielä hetki. Sitten helpottaa. Kai sitten hetkeksi.

 

Pitäisi tehdä paljon, suoriutua asioita, arjessa. Kaikkeen en pysty. Hymyilen. Niin. Suorittamista, siihen en pysty. Sen aika on ohi. Vaikka kuinka arki vetäisi vanhoihin kaavoihin kohti suorittamisen jaloa karuutta, niin sen aika on ohi. Edessä lepoa. Päiviä ilman velvollisuuksia. Kenekään syntymäpäivää sen kummemmin juhlimatta, lepoa. Rauhaa. Suorittamisen sijaan niitä kahta. Pysähtymistä arjen keskellä muistamaan että jälleen, ihan kohta, luonnon valo voittaa kaamoksen.

Kulkemista kohti valon lempeyttä ja keveyttä.

 

 

Kaunista valonjuhlaa meille jokaiselle kulkijalle,

 

Auringossa aina, varjo seuraa kulkijaa.
Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa

Maailmassa monta
on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa
pientä kulkijaa


Siilillä on piikit, linnulla on höyhenet,
pupulla ja oravalla turkit pehmoiset.

Maailmassa monta
on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa
pientä kulkijaa


Muurahaiset aina rakentaa ja rakentaa,
vaan eivätkö ne koskaan valmihiksi saa?

Maailmassa monta
on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa
pientä kulkijaa


Matkamies käy rantaan lammen vettä juodakseen,
niin peilikuva katsoo alta tyynen veen.

Maailmassa monta
on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa
pientä kulkijaa


Mitenkähän lumpeet kelluu veden pinnalla,
ja yhtä kevyt korento on niiden rinnalla?

Maailmassa monta
on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa
pientä kulkijaa


Kalat asuu vedessä ja kuu ja tähdet taivaalla,
mut lapset voivat purjehtia unilaivalla

Maailmassa monta
on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa
pientä kulkijaa

 

 

tiistai, 5. joulukuu 2017

Syntymälahja

Rauha.

Levollinen, tyyni rauha.

Nuuskamuikkunen vaeltanut erämaiden syvyyksiin, istumaan puunrungolle, kuuntelemaan tuulen huminaa puiden latvuksissa.

 

Niin paljon tapahtuu ympärillä.

On suuri ilo ja kunnia katsella muutoksen rytinää, joka jyllää koko voimallaan. Tuulet puhaltaa, vesi virtaa ja tuli polttaa roskaa tieltään. Ilo ja kunnia.

Kenellä mitenkin, jokaisella juuri oikealla tavalla. Jos sen tien on valinnut.

Muutosta. Muutos.

Kasvua.

Suurta sellaista.

Tuntuu että olen etuoikeutettu ja siunattu. Nöyrä kiitollisuus siitä että saan nähdä muutosprosessia, että ymmärrän näkemäni. Voi vain istuskella puunrungolla ja hymyillä.

 

Paljon olen viime aikoina pyöritellyt ajatuksissa sanaa ”syntymälahja”.

Itselläni puhumisen ja kirjoittamisen lahja. Lahja, joka tuonut mukanaan kyvyn ilmaista itseään. Purkaa sanoina kerrokset sisältä, jotta lasi pysyy sopivan täytenä ja tyhjänä. Enää ei lasi keiku holtittomasti ees taas, vaan vakaana seisoo paikallaan. Puhunut ja kirjoittanut. Niistä kumpikin avannut padot, antanut vedelle vapauden ja voiman virrata omaan tahtiinsa. Milloin purona solisten, milloin hurjana ryöppynä vaahtopäitä heitellen. Omana itsenään. Se kai ollut tavoite.

Syntymälahja, joka itsestään selvä, koska aina olemassa ollut. Niin itsestään selvä, että pitkään meni että ymmärsin. Jokaisella meistä omansa.

Ollut suuri helpotus ymmärtää lahjansa voima. Ehkä aina toki tiennyt, mutta ymmärrys tullut jälkitoimituksena. Avain kokonaisuuteen, sen ymmärtämiseen. Asia, joka sitoo kokonaisuuden kokonaisuudeksi.

Syntymälahja.

 

maanantai, 27. marraskuu 2017

Välillä unohdan..

Onko rohkeus syntymälahjaa vai opittua?

Onko seura tehnyt kaltaisekseen ajan saatossa vai onko vaan käynyt tuuri olla etupäässä jonossa jossa jaettu rohkeutta?

Vai onko elämä itsessään muokannut ihmistä? Tuuppinut, potkinut ja rakastanut niin, että on ihminen ymmärtänyt rohkeutensa. Elämäkö kantanut niin että on uskaltanut?

Vai tarkoituksella saanut syntymässään lahjaksi. Syystä.

Niin.

 

Ajatuksia joita hetkessä tuumiskellut. Konkreettisia tilanteita, joissa ymmärtänyt oman vahvuuden. Ymmärtänyt kuinka kiitollinen saan olla rohkeudesta.

Rohkeudella tarkoitan tässä kohtaa kai ennenkaikkea uskallusta olla oma itsensä. Häpeilemättä ja ujostelematta olla sitä mitä on. Rohkeutta katsoa peiliin tyynenä ja levollisena. Tiedän kuka olen ja mitä olen. Pidän siitä kuka olen ja mitä olen.

Tarkoitan kaiketi myös sitä rohkeutta puhua. Onpa se lahja toki myös kiipeliin saattanut ihmisen monituisia kertoja elämän varrella, mutta myös kantanut silloin kun jalat pettäneet alta. Se on se puhumisen lahja vähän sellainen monitahoinen taito. Mutta nostanut hetkillä jolloin on saanut puhutuksi ulos sen tuskan ja kivun. Hetkiä jolloin ei ole ollut enää mitään menetettävää. Välillä on vaikeista asioista puhuttu kyynelten läpi, välillä hymyillen rupattelusävyyn kahvipöydässä, välillä nauraen, aina on kuitenkin sanoina tunteet ulos tulleet.

Josta päästään jälleen aiheeseen itsestäänselvyydet.

Konkreettisia tilanteita, joissa ymmärrän. Todellakin ymmärrän olla kiitollinen rohkeudesta jolla siunattu syystä tai toisesta, kiitollinen todellakin myös niistä omista ihmisistä. Niistä timanteista joille voinut nyt vaikka puhua aina joko sitten kyynellet kasvoilla tai ääneen nauraen, mutta puhua. Vakavista asioista, iloisista asioista, kaikesta. Jakaa puolin ja toisin sanoin elämään kuuluvaa moninaisuutta. Se on iso ilon aihe. Unohdan vaan joskus että se kaikki ei ole kaikille itsestään selvää.

 

Olla itsensä kanssa itsessään onnellinen. Voima ja rohkeus ilmaista itseään. Tietää kuka on ja pitää siitä kuka on. Minä aina välillä unohdan kuinka suuri se lahja on. Asioita, joita kukaan meistä ei rahalla saa.

Ei rahalla vaan rohkeudella.

Mitä hävittävää on?