Läheisyys.
Napata kiinni sellaisesta mikä oleellista, oleellisen tärkeää. Tämä nyt tuntuu sellaiselle Todella Tärkeälle Asialle.
Pyyteetön läheisyys.
Aiheena Iso. Kokemuksellisena valtava, sellainen niin potin totaalisesti räjäyttävä että taatusti jää sillä olemaan.
Läheisyys pyyteettömänä. Puhtaana, sellaisena ettei se vaadi mitään, ei pyydä mitään, ei halua mitään. Sellaisena että vain yksinkertaisesti on. Taivas että voikin syvyydessään olla jotain niin käsittämättömän isosti ja suuresti kaunista! Kokemuksellisena uppoaa syvälle solutasolle saakka saaden kehon ja mielen niin syvään rauhaan ja lepoon että saapuu ajatus sen olemisesta pysyvää, että haluaa sen olevan pysyvää.
Pyyteetön läheisyys. Voisiko ajatella perusoikeutena?
Ajatellaan kaiketi usein ulkopuolelta tulevana. Voisiko ajatella itsessään olevana? Löytää itsestään oleva tasapaino ja sen kautta itsessään oleva läheisyys, sen tunne. Sellainen kokonaisuudessa oleva ja vallitseva levollisen rauhallinen läheisyyden tunne itsensä kanssa, koettuna yhdessä sisäisen lapsen kanssa, sen heijastuen ympärille ja ympäristölle.
Saako lapsi ihmismaailmaan syntyessään kokemusmaailman läheisyydestä?
Miten ja millä lapsi oppii ihmisyydessä läheisyyden ja sen kokemusmaailman?
Mitä tapahtuu jos jää olematta ja tulematta sellaista selkeintä, suorinta ja helpointa reittiä pitkin? Mistä ja miten etsiä ja hakea siinä tilanteessa palikoita joilla rakentaa tarvitut tikkaat joita pitkin kiivetä aiheen sisälle?
Mitä pyyteetön läheisyys on? Mitä se tarkoittaa? Mistä se koostuu? Mitä sen sisällä, sen syvyydessä on?
Onko yhteenkään kysymykseen yhtä ainoaa oikeaa vastausta?
Onko se henkilökohtainen kokemusmaailma ollen jokaiselle juuri tarvitunlainen sen tullen juuri tarvitunlaisena tarvitulla tavalla? Onko se alkukantainen tarve ihmisyydessä, sen tarpeen ollen työkaluna kuljettamassa kohti tarvittua?
Ja nimenomaan kuljettamassa. Se sen tarve.
Entä jos jää aiheen ympärille rypemään ja kierimään, voivottelemaan sen puutetta? Pysähtyä paikalleen syyttävällä sormella osoitellen ympäristöä ja sillä ulkoistaen itsensä ulkopuolelle. Mitäs sitten tapahtuu? Jääkö matkanteko junnaamaan siihen pisteeseen?
Perusoikeus, vailla velvollisuutta?
Vai onko jokaisella ihmisellä velvollisuus, jos sitä sellaiseksi voisi nyt kutsua, etsiä ja hakea? Sillä ja niin kulkea sitä omaa polkua jota elämäksi kutsutaan. Sillä rakentaa rajat kaikkeudessa itsensä ympärille, hakeutua askel askelleelta olevaan kokonaisuuteen olemaan osa sitä. Itse, ulkoistamatta sellaisia vähemmän mukavia etappeja toisille, tai jäämättä sen varjolla keikkumaan ja kiikkumaan rannalle kun edessä maa näyttää hetteiselle, selleiselle että saa etsimällä etsiä pitävää pohjaa jalkojen alle. Suo kun suo, jokainen on ylitettävissä. Tavalla tai toisella.
Asuuko pyyteetön läheisyys ihmisessä itsessään peilien vain heijastaen sitä, toisten ihmisten tuoden kokemusmaailman siitä?
Onko pyyteetön läheisyys kaikkeuden kauneutta ollen olemassa kaikkeutta kaikkeudessa, jokaiselle ja osa jokaista?
Siinäpä sitä mietittävää.