No niin. Tulihan se tämäkin hetki kun sitä aikansa odotti.

Nyt sitten riitti. Sillä ihan aikuisten tavalla ja oikeasti.

Nyt riitti. Se on loppu nyt.

Alkoi ottamaan sillä tavoin huolella päähän se veivaaminen ja kompastelu että loppui kuminauhasta joustovara. Pitemmälläkin pinnalla varustetulla se loppuu ajallaan, varsinkin jos sitä riittävästi venytetään ja sillä vedetään rajalle. Ja siitä yli. Sepä kai sitten se tarvittu, se rajoista yli. 

Minun sotani. Minun taisteluni. 

Minun valoni. Minun varjoni.

Minun rakkauteni. 

Sitä voisi äkkiseltään kuvitella että se riittää että kävelee mielensä yli. Käydä se taistelu kerran, vaan ehei, ei se riitä. Siitä se sitten alkaa. Mielen yli käveleminen ei riitä. Se pitää ottaa myös hallintaan. Se riittää. Siinä on se avain. Mielenhallinta. 

Kerta toisensa jälkeen kävellä sen yli, sillä ottaa se pala kerrallaan hallintaan. Hallita mieli. Sepä sitten temppu ja kuinka se tehdään. 

Sitä pitää haluta. Ihan todella, syvyyksien pohjia myöten sitä muutosta pitää ihan itse haluta. Haluta niin paljon että näkee sen olevan tarvittu. Tehdä halutusta tarvittu. Vapaus. Haluttu sekä tarvittu. Se mitä kohti kulkenut. Vapaus mielen kahleista olemaan se, sitä ja mitä oikeasti on. 

Voin vakuuttaa että helpolla se ei periksi anna. Ystävämme mieli. Taistelee omaa taisteluaan puolustautuen mitä ovelimmilla keinoilla niiden kaikkien ollessa käytössä sääntöjen lakatessa olemasta. Voin vakuuttaa että tekee todellakin ihan tasan kaikkensa voittaakseen ja pitääkseen kiinni kuvitellusta omastaan. 

Mielenhallinta, sen kautta muutos.

Elämänvoima, sen virran kuohu. 

Sen sanattoman huikea, ihan mieletön kauneus sen taistelun arvoinen. Joka ikisen kohdatun illuusiona olevan esteen ylittäminen. Se on sen arvoista! Todella lämipimästi suosittelen kokemaan sen matkan ollessa sellainen kokemusmaailma joka hakee vertaistaan. Matka, joka täynnä kaikkea, joka itsessään se kaikki. 

Matka, joka jokaisella omanlaisensa. 

Ansaittu,

ja sen arvoinen. 

Minä.

Meistä jokainen. 

Kirkastuipa se sitten tämäkin. 

Alkaa helpotuksen määrä olemaan varsin käsinkosketeltava. Alkaa tarvittua istahtaa olemaan. 

Mitä pakoillut?

Katsellut ymmärtämättä, pyörittänyt sekä kierittänyt ymmärtämättä mitä ja miksi. Tuntuu vahvasti menevän teema kun teema samalla kaavalla. Ajatellut, miettinyt ja pohtinut, ensin ollut käsissä olemassa teema jos toinenkin mitä työstänyt tarvitulla tavalla tarvitun määrän ennenkuin auennut olemaan. Välillä vähän turhauttavaa. Se ettei ensin ymmärrä mitä ja miksi, kunnes ymmärtämisen valkeus saapuu olemaan. Juurikin sillä hetkellä kun ilmeisesti tarvittu ymmärretty sen kieputtua riittävästi olemassa. Niinpä se on tämäkin teema ollut olemassa pitkään. Pitkään. Ja hartaasti. 

Se, että ihmisessä on aina kaksi puolta, toista olematta ilman toista, niiden muodosten kokonaisuuden.

Kohdata valossa oma valottomuus. Ymmärtää oma pimeys. Ymmärtää ja ennenkaikkea hyväksyä se. Se tuntuu nyt oleelliselle. Hyväksyminen. Sen hyväksyminen että kokonaisuus on kokonaisuus. Hyväksyä oma valottumuus, oma pimeys olemaan kokonaisuutta. 

Ajatellaanko ihmistä mitalina tai vaikka kolikkona, visualisoituneena sellaiseksi missä on kaksi puolta. Yleensä ainakin mitalissa tai kolikossa on kaksi puolta. Tai voi sen ajatella vaikka kirjana jossa on etukansi sekä takakansi, välissä sanat kertomassa kokonaisuutta. Itseasiassa kirja on hyvä ajatus. Kansien välissä olemassa kaikki. Ihmisen kansien, kehon, sisällä olemassa kaikki, kokonaisuus. Sen olematta pelkästään valoa tai pimeyttä vaan sen ollessa tosiaan kokonaisuus, jossa on kaikki. Valo ja pimeys. Valkea ja musta. Kansien välissä ollen kaikki mitä niiden välissä on, odottamassa lukijaansa. Toki kuvillakin saa kerrottua tarpeellisen. 

Päälle se, että kirjasto on täynnä kirjoja kirjaston lattian ja katon ollessa kannet. 

Siitä pääsee sitten seuraavaan kohtaan, ehkäpä oleellisen äärelle.

Mitä kautta tehdä valintoja? 

Ääripäässä vaiko ääripäässä? Vaiko siinä keskellä? Vaiko kokonaisuutena katsellen kokonaisuutta? Milläköhän sanoilla jälleen kertoisi tämänkin mikä näkynä ihan kirkkaasti ja kirkkaana olemassa. Vai tarviiko se sanoja? Onko tämä sellainen asia mikä itse ymmärrettävä? Voiko pukea sanoiksi? Mahtuuko olemaan sanojen sisällä? 

Millä tarkoitusperällä tehdä valintoja? Niillä sanoillako?

Tehdä valintoja omaa napaa tuijotellen itsekeskeisyyden sumentamana vaiko huomioiden ympäristö ymmärtäen että kokonaisuus on kokonaisuus? Mitä milläkin valinnalla haluaa hakea, mikä on valinnan tarkoitusperä?

Ja niitä valintojahan elämä on sitten tupaten täynnä, isompia ja pienempiä, ihan joka ikinen päivä tupaten täynnä kaikkien liittyen kaikkeen. Miten kohtaat toisen ihmisen? Miten kohtelet toista ihmistä? Ymmärrätkö miten kohtaat, ymmärrätkö miten kohtelet? Miten kohtelet luontoa? Mitä ja miksi ostat vaikka kaupasta on se sitten minkälainen kauppa tahansa? Kunnioittaen ja rakastaen, ajatuksella ajatellen vaiko raiskaten ja satuttaen, sillä tuhoten? 

Niin. Millä tarkoitusperällä teet valintoja? 

Ja oletko valinnan edessä opettaja vai opettelija? Oletko valinnan edessä opettamassa oman tekemäsi valinnan kautta vaiko oletko opettelemassa valinnan äärellä? 

Siinä sitä sitten piisaa elämään sisältöä ihan vaikka sen loppuun saakka. 

Ajatukset.

Sanojen lisäksi ajatukset alkaneet katoamaan. Nekö ajateltu olemaan? Ehkä niillä sanoilla.

Sellaiset irralliset, yksittäiset ajatuksetkin alkaneet selkeästi hakeutumaan olemaan kokonaisuutta. On kyllä kummallista. Hyvin erityisen kummallista. Ja outoa. Sitä kun riittävän pitkään harrastaa ajattelemista pyöritellen ja kieritellen milloin mitäkin pienempää tai suurempaa ajatuskokonaisuutta niin siihen tottuu, siitä tulee tapa. Ja yhtäkkiä, hups, huomaakin että ajatukset alkaa tosiaan muuttamaan muotoaan. 

Ajatellut irralliset asiat hakeutumassa palapeliin jokainen omana palanaan muodostamaan palapelin kuvaa. Tämäkin jälleen sellainen kohta, joka vetää sanattomaksi. Tähänkin alkaa tottumaan. Että vähän väliä yksinkertaisesti sanaton. 

Tuntunut jo pitkään että ollut tarpeellista katsella kuljettua polkua, antaa nähdyn kertoa omaa kasvua. Tuntunut ihan oleellisen tärkeälle. Nähdä, ja nähdyn kautta ymmärtää. 

Voisiko ihmisen elämää ajatella työnä? Sellaisena mitä nyt kukakin ihminen vaikka nyt sitten työkseen tekee, ammatteja ja tehtäviä töitä lienee riittävä määrä. Voisiko elämään suhtautua samalla tavalla? Vähän nyt humoristisesti suhtautua elämään tosiaan työnä. Tehdä elämästä intohimon, suhtautua elämään intohimon kautta. Sillä tavalla rakkaudesta lajiin. Kantaisiko se kauniimmin polulla jota elämäksi kutsutaan? Että rakastaisi työtään, elämää, niin paljon että kunnioittaisi ja arvostaisi sitä sellaisena kun se on, kaikissa niissä muodoissa kun se on. Löytyisikö sen kautta rakkaus lajiin? 

Etsiä, löytää ja opetella yhteisessä työpaikassa se oma tehtävänsä niin perinjuurin että sitä ei tarvitse ajatella. Että kunnioituksen ja arvostuksen kautta luottaa itseensä niin paljon että ajattelu lakkaa olemasta. Sen kautta ymmärtää sen kaiken heijastuvan toisille ja toisista, niistä työyhteisön muista jäsenistä, sellaisena kun mitä itselle on. Elämisen kauneus.

Niin. Onko tarpeellinen opittu silloin kun sitä ei tarvitse enää miettiä vaan se yksinkertaisesti vain on?

Opetella niin kauan että se valuu olemaan olevaa. Mitä sen jälkeen? 

Työkö tekijäänsä opettaa? Vaiko jonkin muun sananlaskun sanoilla?

Nähtäväksi jää millaiseksi uusi rakennetaan. Yhdessä.

Jokainen itse, sen tarkoittamatta yksin. 

Mielenhallinta.

Sillä pääsee pitkälle. 

Alkaa yksinkertaisesti sanat loppumaan niiden sisään mahtumatta sitä minkä haluaisi niiden sisään mahtuvan. Tuntuu että sanojen kertovuus lakkaa kertomasta haluttua. Millä kuvailla sellaista mikä selväaistien kautta kirkasta, kuitenkin sanoilla kuvailematonta, niihin mahtumatta? Millä sanoilla jättää olemaan sellaista minkä toivoisi voivansa jättää olemaan? Millä kielellä kertoa olemaan? Vai jääkö kaikki olemaan kaiken jo ollessa olemassa? 

Tunteiden tuntemisen ja kokemisen takana piilee kyllä syvä viisaus tunteiden ollessa maailman hienoin vuoristorata sen tarjoillessa ihan huikeita kokemuksia ja sielun maisemia!

Tai vuoristoradalta se on tuntunut.

Sitäpä tässä katsellut ja nähtyä mietiskellyt. Ollut kyllä tosiaan sellainen vuoristorata ettei paremmasta väliä. Koko tunteiden tarjoamaa skaalaa käynyt läpi aasta ööhön voimalla joka nostellut olemaan maiseman jos toisenkin. Ja toinen toistaan kauniimman. Tai no, sille sen jokaisella hetkellä varsinaisesti tuntumatta sen kuitenkin sitä ollessa. 

Tullut ajatuksiin kokemusmaailma siitä mille se vuoristorata tuntunut. Lähinnä sille, että istunut sen vaunussa takapuoli penkkiin liimattuna ilman mahdollisuuksia vaikuttaa vauhtiin tai kierrosten määrään millään tavalla. Sille, että joku muu ohjaillut ja päättänyt millä nopeudella milloinkin ja kuinka monta kierrosta kulloinkin aina minkäkin tunteen äärellä sen kaiken saadessa pään ihan pyörryksiin. Että niitä tunteita tullut olemaan kenenkään sille lupaa pyytämättä halusin niitä ihmisenä kohdata tai en. Tullut matkan varrella olemaan joka tapauksessa. Päälle tunne vuoristoradan profiilista, ylös selkä vaakatasossa ja alas liki vaunusta tippuen liiman pitäessä kiinni penkissä. Sitäpä sitten jatkuen riittävän pitkään hartaudella joka tehnyt tehtävänsä. Kaikkeen kun tottuu.

Niihin tunteisiinkin vauhdista, kierrosten lukumäärästä tai radan profiilista huolimatta. Siinäpä tulleet ajellessa tutuksi. Kaiketi sekin vaihtoehto alati olemassa että riisuuntuu niistä penkkiin liimatuista vaatteista etsimään uusia vaatteita vaan tullutpa sitten istutuksi ihan vaan koska miten hypätä pois alati liikkeessä olevasta vaunusta? Kai se on ihan järkevää odottaa että kulkupeli kun kulkupeli pysähtyy jotta kyydistä nouseminen tapahtuu turvallisesti sen satuttamatta, harvempi lienee autostakaan hyppää satasen vauhdissa pois, enemmänkin tulee luonnostaan tarve odottaa pysähtymistä. 

Siinäpä se kohta mikä alkaa näköjään olemaan vaihtoehtona. Tai ehkä ollut ja tullutkin jo laitteen vaihtuessa huomaamatta toisesta toiseen.

Tuntunut jo tovin että joko vuoristoradan profiili muuttunut tai sitten tottunut sen profiiliin siihen enää kiinnittämättä sen enempää huomiota. Vauhtikin jo sellainen että hyvin ehtii maisemia katselemaan ja ihailemaan niiden joskus viuhuneena jossain silmäkulmassa vauhdilla joka nostanut kai vedet silmiin siinä määrin että kaikki ympärillä sumussa katseen tarkentumatta mihinkään. Jäin miettimään että olisiko siinä kohtaa suojalasit auttaneet? Vaan missäpä niitä olisi sitten ollut saatavilla?

Eli onko se tarkoituskin ajella omaa vaikka nyt sitten vuoristorataansa määrällisesti ja laadullisesti riittävästi että ehtii tulla tutuksi, se rata sekä maisematkin siinä kohtaa kun alkaa niitä näkemään?

Entä mikä saa istahtamaan vaunun kyytiin? Sisäinen tarve, uteliaisuus vai voiko elämä viskata vaunuun kyselemättä sen enempää? Mitä vaihtoehtoja vuoristoradan edessä on? Onko niitä? Vai vaatiiko se vain rohkeutta hypätä kyytiin? Voiko kyyti olla millään tai jollain tavoin hallitumpaa jos kyytiin istahtaa sinne itse hakeutuen sen sijaan että kokemusmaailma sellainen että elämä sinne viskonut lupaa kyselemättä?

Niin. Voisiko tunteet ajatella tosiaan elämän elämyspuiston yhdeksi laitteeksi, kokonaisuudeksi, olemaan nyt sitten vaikka vuoristorata? Tai juuri itselleen sopivana vempeleenä, ihan minkälaisena nyt kellekin sattuu ajatuksiin nousemaan. Kuitenkin ehkä sellaisena mihin houkuttaa hypätä kyytiin, tai se voisi olla ainakin ehkäpä se tarkoitus. Astua kyytiin, kunhan ensin riittävästi katsellut, mikäli sellaisen kokee tarpeelliseksi. Kyllä muistan pienenä ihmisenä katselleeni sitä sellaista puista, vanhaa ja natisevaa vuoristorataa minkä uskon monen tässä maassa elävän tietävän luultavasti myös konkreettisen kokemusmaailman kautta. Kyllä se näytti pienestä ihmisestä melko hurjalle vehkeelle, saati sellaiset mitkä monta pykälää hurjempi vähintään vauhdin osalta. Laitteiden äärellä sai aikansa keräilllä rohkeutta. Vaan kyytiinpä olen tunteiden vuoristorataan astellut ja tosiaan, alkaa maisemat olemaan tuttuja. 

Sen äärelle nyt pysähtynyt. Ja vähän hämmentyneenä hämmästellyt jotta ohhoh, hivenen on sanattomaksi vetänyt ymmärrys tosiaan siitä että alkaa ne maisematkin olemaan tuttuja. 

Silläkö se löytyy se kaivattu ja haettu keskitie sen ollessa ihan vaikka sateenkaaren värinen? Silläkö vaikka tunneteeman kanssa että ajelee sillä omaksi katsomallaan värkillä tai laitteella niin pitkään että tulee tutuksi? Silläkö se saapuu sitten se hallinnantunne olemaan? Sekö se on sitten tosiaan se keskitie? Että hallitsee tunteitaan niiden riepottelematta mennen tullen kaikenmaailman kuraojienkin kautta kyselemättä aikaa, paikkaa saati lupaa? 

Sillepä se alkaa tuntumaan. Että alkaisiko tunteet hiljalleen olemaan hallinnassa siitä päätellen että vuoristoradan saa ajatuksissa helposti vaihdettua olemaan maailmanpyörä minkä vauhti ja profiili sellainen että ehtii tosiaan niitä maisemiakin katselemaan niiden ihailun ollen kai yksi maailmanpyörän jutuista. 

Onpa vapauttavaa!

Ymmärtää että tunteet on ja saakin olla niiden ollen oleellinen osa ihmisyyttä, niiden kuuluessa oleellisena osana ihmisyyden elämyspuistoon. Ja huomata että ohhoh, niitähän voikin siis hallita, että ne voi olla jollakin tavoin hallinnassa sen riepottelun sijaan, mihin loppuu ääripäiden etsiminen ja hakeminen, ja löytyykin yhtäkkiä se keskitie. 

Niin. Hivenen on sanattomaksi vetänyt. Kaikkeen kun tottuu ajan saatossa. Ja juuri kun ehtii tottumaan niin lakkaakin se näköjään yhtäkkiä olemasta ja taas sitä löytää itsensä uuden ääreltä, jonkä äärellä ehtii mennä käsi luultavasti vähintään kyynärpäätä myöten suuhun ennenkuin tulee tutuksi ja tottumisen kautta siitä jälleen uuden äärelle. Niinpä niin, elämä kun on oppimista ja sen kautta kasvamista varten. 

Aikani nyt maisemia katselen ja ihmettelen koettaen kovasti ymmärtää että mitäs nyt, mitenkä ja millä tästä nyt sitten eteenpäin loppujen lopuksi sen kaiken ihmettelyn luultavasti roskiin nakaten heittäytyen uteliaisuuden siivittämänä uuteen jälleen nauraen jotaa ahaa, siis tälläistä ja näin, tämäpä mielenkiintoista.. 

...saattanut tässä valjeta sekin seikka olemaan että ihan olen itse vuoristoratani ohjaksissa ollut ollen sen laitteen käyttäjä, ohjaaja tai mikä lie oikea titteli sitten onkaan. Jokainen kun on itse oman elämänsä luoja, millä tavoin sitä kukakin sitten sitä omaansa ohjaa ja sillä luo...