tiistai, 27. huhtikuu 2021

.

Kaikkeudessa toisen omaksi säädetty ei voi olla vaihtoehto.
Sen takia.
 
 
 
Ja kuitenkin, muistatko? 
 
"Sinä olet minun, minä olen sinun. Sinussa on minun merkkini, minussa on sinun merkkisi."
 
Siksi. 
 
Suojassa ja turvassa. 

 

tiistai, 27. huhtikuu 2021

Syvyys

Kasvaminen on muutosta ja muutos on kasvamista. 

Muutos on jatkuva liike ja prosessi. Suvannoissa on hyvä vetää henkeä kunnes on jälleen aika liikkua.
 
 
Suvannoissa myös hetki aikaa ajatella. Omat ajatukset pyörineet pitkään yhden kysymyksen ympärillä; mitä haluan. Eipä tarvinut ennen pohtia, kyllä tuli eteen ihan miettimättä ja pyytämättä, luvan kanssa toki. Viimeisen hypyn edessä jo tiesin että edessä tulee olemaan se hetki elämässä että ei ole pakko jos halua, mutta voi jos tahtoo. Sen viimeisen hypyn jälkeen. Sitäpä kysymystä nyt sitten pyöritellyt pitkään ja hartaasti. Mitä minä haluan?
 
Selvää ja suoraa vastausta on vaikea löytää. "Rahaa loppuelämäksi" tai "kymmenen lisätoivetta" eivät ole vaihtoehtoja. Miettinyt ja pohtinut, pyöritellyt vaihtoehtoja jokaiselta kantilta. Ottanut, katsonut ja hylännyt. Hirvittävän vaikea kysymys. 
 
Paljon olen löytänyt sellaista mihin väsynyt. Paljon myös sellaista minkä todennut kuolleena syntyneeksi ajatukseksi tarkemmin ajateltuna. 
 
Ihan puhtaasti ihmisenä on yksi toive. Yksi asia jota toivon. Syvyys. Toivon syvyyttä pinnan sijaan. Se on ainoa asia minkä tiedän tekevän onnelliseksi. Pääsy kysymysten taa, ajatusten ja kaikkeuden syviin vastauksiin. Pääsy elämän rauhaan tunteiden syvyyksissä jatkuvan vuoristoradan sijaan. Tuntuu että siellä syvyydessä asuu se kaivattu rauha. 
 
Hetkessä kaipaan niin paljon sitä rauhaa missä kaikki vain on. Ehkä se on ohikiitävää koti-ikävää, ehkä vain väsyneen muistikuva hetkistä jolloin on vetänyt hetken henkeä. Mene ja tiedä. Se kuitenkin ainoa asia minkä osannut nimetä. Syvyys, syvyyttä. 
 
 
Jonkinlaisen harson takaa näen häivähdyksen eteen. Kuva ei ole kirkas, tunne kuitenkin sellainen joka kannustaa kulkemaan, lähtemään itse suvannon helppoudesta kohti edessä kohisevaa. Luontainen uteliaisuus ajaa kulkemaan. Katsomaan mitä edessä on. Mitä sieltä löytyy. Paikalleen jäämisen vaihtoehtoa kun on turha edes ajatella, se on lakannut olemasta jo kauan sitten. 
 
 

keskiviikko, 16. joulukuu 2020

Siivousta kohti tulevaa

Tovin se on jo tuulet riepotelleet myrskynä, tehnyt siivoustaan suuremman puoleisella luudalla. Lehdet kadonneet puista jo hyvän aikaa sitten, jatkona kyytiä saaneet oksat. Jäljelle jäänyt runko. Sellaiset mitkä on ja pysyy, seisovat tukevasti omien juurten varassa, samalla ympäröiviä tukien ja tukea saaden. Semmoinen metsä se on vahva. 

Semmoista se on. Joskus on sen todellisen suursiivouksen aika. 

 

Ravistellut on se tuuli minuakin. Kierros kierrokselta teemat samat, syvyys vain syvenee. Enää ei ole tarve mennä tuulta pakoon lattialankkujen alle, komeasti se tuuli laulaa lauluaan kun menee sen sijaan seisomaan keskelle huminaa ja pyörrettä. Kun sitä ei pelkää, eikä väistä, huomaakin yhtäkkiä jotta juurista löytyy sitä voimaa sen verran, että vähän ilkikurisesti hymyillen voi kaikella rakkaudella tiedustella jotta "tässäkö tämä oli, ettekö muka parempaan pysty?". Niiden omien juurten voimalla pysyy pystyssä kovassakin myräkässä, sellaisessakin mikä joskus olisi repinyt ja lennättänyt taivaan tuuliin. Eipä hetkauta enää. Latvustoa onkin syytä tuulettaa välillä, lenteleepä se kaikki ylimmäinen roska pois, pääasia että juuret on ja pysyy. Syvällä. Ja tukevasti. 

 

Antaapa luudan vielä aikansa lakaista. Nautitaan siivouksen tuloksista tulevassa valossa, vielä hetki on aikaa levolle.

Kaunista talvipäivänseisausta, ja myös ihmisen vuodenvaihdetta!

 

 

maanantai, 12. lokakuu 2020

Ajasta ikuisuuteen.

Suomen kieli on vivahteikasta ja kaunista. Kieli jolla helppo ilmaista itseään.

Tämäkin. Ajasta ikuisuuteen.

Kuinka kauniisti sanat soi ajatuksissa ja sanottuna. Niitä jäin ajattelemaan.

 

Lohdullisuus. En oikein keksi muuta sanaa. Ei poista kyyneleitä kasvoilta eikä ikävää tunteena. Mutta se, että pääsee noiden kahden sanan taa, näkee niin ohuen ohuen verhon läpi todellisuuden illuusioiden takana, tuo mukanaan tunteen jolle löydän sanan lohdullisuus. Aika on ihmisen keksimä määre, illuusio jota ei todellisuudessa ole. On vain ikuisuus. Sanallinen määre toki sekin, mutta kertoo sen mikä minun maailmassa todellisuus.

On vain henkäyksiä kehossa. Milloin missäkin. Syystä tai toisesta. Riittävän monta kertaa.

Oppimista. Opettamista. Kulkemista. Olemista.

Vain henkäyksiä ikuisuuden kaikkeudessa.

Vain hetken ja kuitenkin ikuisuuden.

 

Ihminen on ihminen haistaakseen, maistaakseen, kuullakseen, nähdäkseen. Tunteakseen ja kokeakseen. Miettinyt jälleen ikuisuutta. Olemassa ja olemassa kuitenkin ilman kehoa. Ikuisuudessa. Kuinka erilaista. Ei kasvamisen kipua, ei kehoa. Ei kehoa, ei tuntemisen iloa ja riemua. Tunteiden koko kirjoa, kosketuksen ihmeellisyyttä.

Kasvaminen on välillä vähän raskas polku taivaltaa. Jokseenkin mykistävät maisemakohdat saavat unohtamaan raskaat etapit. Mutta täällä syystä. Fyysisenä olevaisena. Syystä.

Voitko ajatella ympärilläsi armeijan pataljoonan verran hiippiksiä jotka innolla odottaa jokaista kokemaasi asiaa ja tunnetta? Kaikkea sitä mihin ilman kehoa ei pysty. Yrittäen ymmärtää kehon reaktiot ja tunnetilat. Seuraamassa lumoutuneina kehollisuuden mukanaan tuomaa rikkautta jokaisessa henkäyksessä. Eipä sitä pataljoonaa silmä näe eikä korva kuule. Ulottuvuuksien verhot vain uuden ajan myötä käyneen niin kovin ohuiksi, jotta aavistaa voi kun vain pysähtyy aistimaan.

 

Niinpä niin. Ajasta ikuisuuteen. Täältä sinne tai toisin päin.

Lähellä, niin kovin lähellä, ja silti niin kaukana.

Ja kuitenkin. Kaikki on yhtä. Kaikki.

 

Lohdullista.

 

torstai, 17. syyskuu 2020

Kun aika on.

Kun on valmis. Kun eväät on syöty ja on levätty. Jäsennelty asiat ajatuksiin soljuviksi virroiksi.

 

On ollut ovi.

Unien mailla edestä suljettu, kahvakin ruuvattu irti. Poistettu kaikki mahdollisuudet. Paljon on vettä virrannut, jäätynyt, sulanut ja taas jäätynyt. Kuohunut ja pienesti soljunut.

Ja kun aika on.

Ovi on auki.

Katselen sitä kauempaa. Tunnustelen, kuuntelen. Vielä en tohdi mennä lähemmäs, on helpompaa kiertää metsän suojissa sellaiseen kulmaan josta näkee. Haluan nähdä sen minkä jo kuulen ja tunnen. Haluan laskea irti sellaisesta mikä raskasta kantaa.

Onneksi aikaa ei ole. Jokainen saa aikansa miettiä ja tuumailla.

 

Ja kun aika on.