Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


tiistai, 9. kesäkuu 2020

Vettä virrannut.

Paljon on vettä virrannut uomassaan. Menneessään vienyt, tullessaan tuonut. Kuohuillaan hionut rannan kiviä muotoonsa, siloitellut särmiä. Se kaikki tarpeeseen, sitä kasvamisen hienoutta. Hitaasti hyvä tulee.

Paljon on virta kuljettanut asioita joille ei sanoja, vain aavistuksia ajatuksissa. Paljon sellaista mitä halunnut pitää itsellään vaikka sanojakin olisi ollut. Pitkiä aikoja omassa henkisessä mökissä jossain lattialautojen alla luolastojen peränurkassa yksin itsensä kanssa. Ovi ja ikkunaluukutkin lukittuina niin tiiviisti että päivänkajokaan ei sisään paista. Joskus on vaan ihan pakko, silloin kun muuhun ei pysty. Pakko olla itse itsensä kanssa ja katsella peiliin. Sen kanssa saa erityisen hyvää vuoropuhelua aikaiseksi, hyvin hedelmällistäkin, joskaan aina se ei ole kivaa eikä edes mukavaa. Naurattaakin vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta tarpeeseen se tulee ajoittain.

Olla itsensä kanssa ja myös se, että jokainen sota ei ole jokaisen sota. On syytä kaivautua bunkkereihin jos tuntuu että muuten tulee turhaa osumaa. Turha on itseään vammauttaa sellaisessa mikä ei ole omaa. Viime ajat olleet juurikin sitä. Hissukseen voi kaivautua tutkimaan maailmaa ikkunaluukkujen raoista, katselemaan onko aallot puhdistaneet likakerrosta riittävästi jotta se piisaa. Siihen että ihmiskunta näkisi sen ympäröivän kauneuden vai vieläkö tarvitaan lisää ja kuinka paljon..

No. Ihmisen elämä on valintoja täynnä. Jokainen meistä tekee omansa.

 

tiistai, 4. kesäkuu 2019

Uusi nousu.

Eilen oli musta kuu. Jälleen yksi kuunkierto loppui, jotta uusi voi alkaa. Tänään.

Tuntuu että sen minkä edellinen kierto repi auki, tämä uusi täyttää.

 

Valoa ja rakkautta, läsnäoloa ja lempeyttä.

 

sunnuntai, 5. toukokuu 2019

Usvan hämäryys.

Piilossa sumussa, usvan kerrostumissa?

Miksi haluaa usvan hämäryyteen piiloon? Mitä ihminen piiloutuu? Miksi?

Minkä ihmeen takia ihminen haluaa hämäryyteen jossa ei näy, jossa ei näe?

Minkä takia se lapsuuden kirkkaus ja avoimuus katoaa aikuisuuden hämäryyteen? Suorittamiseen ja oravanpyörään?

Onko ihan pakko? Miksi ei ihminen vartuttuaankin voi jäädä kirkkauden kauneuteen, olla verhoamatta itseään viittaan jonka läpi ei näe?


Se konkretisoituu eläinten ja pienten ihmisten kanssa. Kuinka helppoa onkaan olla kun voi olla ja keskustella monella eri tasolla. Tuntea kuinka tasapaino on ja vaan on. Tasapaino joka katoaa heti kun edessä on varttunut ihminen, aikuiseksi itseään kai kutsuva.

Aikuinen joka kuvittelee olevansa tasapainossa sitä useinkaan kuitenkaan olematta. Kun katsoo aikuista, jonka kasvot hymyilee hymyn ulottumatta katseeseen saakka. Ihan hurjaa ristiriitaa, jonka pyörteet imaisee mennessään, jos ei ymmärrä pitää varaansa. Valheellisuutta mitä hyvin vaikeaa ymmärtää.

Kuinka helppoa on olla lapsen tai eläimen kanssa joka on tasapainossa ja sopusoinnussa itsensä kanssa. Kuinka paljon olisikaan aikuisilla opittavaa lapsilta, tai ihmisillä eläimistä. Aikuiset kuvittelevat lapsiaan opettavan ja kasvattavan ja kuinka väärässä ovatkaan. Kuinka paljon enemmän lapset voisivatkaan vanhempiaan opettaa. Pois aikuisuuden typeryydestä, ristiriitaisesta illuusiosta, jonka taakse on hyvä mennä piiloon. Turvaan itseltään.

Enkä nyt tarkoita että olisi huono asia osata syödä siististi tai osata nyt vaikka lukea, mutta onko ne kuitenkaan niitä tärkeimpiä elämän oppeja? Olisiko aikuisten hyvä oppia lapseltaan tai lapsilta yleensäkin sitä avoimuutta ja rehellisyyttä? Olemista oma itsensä ja olla opettamatta ahneutta, loputonta kiirettä ja  kaikkia niitä ihmisyyden perisyntejä, jotka ihmiskuntaa riivaa. Mikä siinä on niin vaikeaa heittäytyä lapsen tasolle ja olla sopusoinnussa itsensä kanssa? Katsella lapsen kanssa kukkia tai vaikka tähtitaivaan kauneutta sen sijaan että suorittaa omaa elämäänsä nimenomaan sen suorittamisen kautta. Toki on vaan asioita jotka on vaan tehtävä jotta arki pyörii, mutta miksi niiden taa pitää mennä piiloon?

Mikä pelottaa?

On hetkittäin ihan todella raskasta olla aikuisten seurassa. Se tuntuu vähän sille kun istuisi kolaritestiautossa kuskin paikalla, autossa joka vedetään täysillä voimilla päin seinää. Efekti on kaiketi sama. Ihan todella raskasta. On todella haastavaa yrittää kasata itseään ristitulessa joka riehuu ympärillä antamatta sen riepotella miten sattuu. Se vie voimia. Uuvuttaa niin kovin. Ristiriitaisuuksien sekamelskassa, joka vie hetkellisesti pois tasapainosta saaden aikaan kummallisia asioita. Sielu lepää pienten lasten ja varsinkin eläinten seurassa, ovat niin paljon helpompia olla ja vain olla. Lepoa.

Mikä ihme siinä aikuisuudessa on sellaista että saa ihmisen kehon niin kummalliseksi? Aikuiset kuitenkin maailmaa pyörittävät ja mille se tuntuu? Onko pallolla kaikki hyvin ja kaikki onnellisia? Syntyykö lapsi ihmisyyden perisynnit harteillaan vai oppiiko lapsi ne aikuisilta?

Olisiko maailma mukavampi paikka elää ja olla jos sitä pyörittäisi onnelliset ihmiset vailla ahneutta ja kateutta?

Mitä meistä jokainen omalta osaltaan voisi tehdä viedäkseen yhteisöään kohti onnellisuutta? Kai siitäkin saisi aikaiseksi vaikka romaanin.

 

Olla sitä mitä ajattelee, ajatella sitä mitä on.

Onko se kuitenkaan sen vaikeampaa?

 

 

torstai, 18. huhtikuu 2019

Kaamos väistyy valon tieltä

Niin se vesi jäätyy järvessäkin, merikin vetäytyy paksun jääkannen alle elämään omaa elämäänsä kunhan pakkasta on vaan tarpeeksi. Pohjolan kauneutta, kaamoksen suoma lepo ja rauha ennen uutta heräämistä.

Pakkanen tekee jääkannen, jonka alla vesi kuitenkin on ja elää koko ajan, hiljakseen, omaan tahtiinsa. Minäkin. Kaamoksen suoma lepo alkaa väistymään kevään valon kasvun kohinan edessä. Niinkuin ne pienet tunturipurotkin, tuntuu että valon tuoma herääminen kohisee suonissa. Tuntuu että talven horros hiljalleen katoaa, venytellen herää keho jälleen eloon.

On ollut paljon aikaa tuumiskella ja mietiskellä. Odotella ja ihmetellä. Kaamoksen tuomaa parhautta.

Ajatusten syvyyksissä pyöritellyt sitä kysymystä "mitä minä elämältäni oikein toivoisin ja haluaisin? Minkälainen minun elämäni olisi, jotta kokisin sen olevan hyvä ja onnellinen, jotta eläisin tämän elämän sielussa syvä rauha?. On siinä ollut miettimistä ja työstämistä.

Kuvittelin paljon kaikenlaista. Pyörittelin jos vaikka mitä visioita ja ajatuksia ympäri ämpäri joka suuntaan. Keräilin ajatusten listaan plussia ja miinuksia, ikäänkuin sellaisilla listoilla edes ajatuksissa olisi mitään merkitystä, kai jotenkin vain selvensi vyyhtiä. 

Tuli valo. Tuli lämpö. Tuli alkavan kasvun kausi.

Tässä ja nyt.

Ajatukset alkavat keräytyä kauniille kerälle, sekava vyyhti selvitetty solmuistaan, alkaa olla valmista.

Koska ei ole pakko, mutta voi jos haluaa. Mikään ei ole enää pakko. Siitä syvästi kiitollinen. Sen tiedon tuoma rauha on syvyydeltään sellainen, että voi hengittää ihan rauhassa.

Yhtäkkiä on ollut helppo hengittää ja huomata kuinka tyyni mieli on. Kuinka kevyesti hengitys kulkee solujen syvyyksiin saakka. Kuinka keveä on ihmisen elo ja olo. Koska tässä ja nyt, juuri näin. Täydellisen hyvin ja oikein. Tälläisenään. En kaipaa muutoksia, tämä on juuri nyt hyvä.

Arjessa ja arjen ulkopuolella kaikki on oikein. Elämä tuntuu kevyeltä elää. Tuntuu että se soljuu virrassaan kauniisti kivikoiden välissä ja katveessa auringon lämmittäessä, puiden varjostaessa juurikin sopivasti jotta kokonaisuus on kaunis. Kai olisi helpompaa vain todeta että olen onnellinen, että elämässäni on juuri nytkaikki oiekin ja täydellisen hyvin. Kaikkea juuri sopivasti.

 

Toteamusta seuraa nöyrä kiitollisuus. Toki tiedän ja ymmärrän, että kasvu on jatkuvaa ja ikuista. Se jatkaa kulkuaan ajattomuuden pyörteessä muuttumatta koskaan olemattomaksi. Muutos ja sen tuoma kasvu on. Se vain on. Mutta tässä hetkessä nöyrän kiitollinen siitä että olen onnellinen. Levollinen ja rauhallinen.

Olen kohdannut sen mitä odotin. Se on sisällä, se on läsnä. Se on minun kanssani, se on minua. Kaikki on oikein, juuri niinkuin kuuluukin olla.

 

sunnuntai, 3. maaliskuu 2019

Pimeys.

Pimeys.
 
Niin. Ystävämme pimeys, valon paras toveri ja elinkumppani. Kaikkeuden symbioosi, ei toista ilman toista.

Pimeys.

Jokaisella omansa, omanlaisensa.

Tässä ja nyt, konkreettista. Jostain kaukaa, entisistä. Ihan sama. Pimeyttä, joka kohdattava jotta tasapaino säilyisi. Tasapaino, koska ei toista ilman toista. Mitalissakin kaksi puolta ja ken kaulaansa saa, saa mitalin, sen molemmat puolet.

Helpottaako se vaikka ymmärtää ja näkee? Auttaako se niillä hetkillä kun oma pimeys vie mennessään, hukuttaa aaltoihinsa, joissa haukot henkeä ja räpistelet kaikin voimin pysyäksesi pinnalla? Antaako se tieto tasapainosta voimia pysymään pinnalla? Vai hukuttaako kyyneleet itkijänsä aaltojen hellään syleilyyn kuin nukkuvan?


Pimeyteni tiedän. Tiedän tarkalleen mihin osaan ihmisessä se lyö tietäen että se lyönti sattuu kaikkein eniten, saa ihmisen huutamaan kivun tuskaa ääneen. Tiedän sen tarkalleen. Meillä jokaisella omat heikot kohtamme, joiden sohiminen ylipäätään yhtään millään saa kohteensa huutamaan kuin veistä käännettäisi syvässä haavassa.

Pimeyteni olen kohdannut kerta toisensa jälkeen, vain vaihtuvin teemoin. Milloin mitenkin, teema aina kuitenkin sama.  Miltei hukkunut sen aaltoihin vain vaivoin pinnalla pysyen. Hetkessä jäin pohtimaan jotta siinäkö se onkin, “vain vaivoin pinnalla pysyen”?

Jäin syvästi pohtimaan sitä. Entäs jos sen epätoivoisen räpiköimisen sijaan sukeltaisin? Entäpä jos ennakoisin, opettelin lukemaan aaltoja. Seisoisin kalliolla ja hyppäisin. Hyppäisin kun juuri se oikea aalto tulisi ja sukeltaisin. Sukeltaisin niin että aallot ottaisivat sukeltajansa vastaan sulavasti, ilman kohtaamisen kipua ja särkyä?

Entäpä jos se olisikin tässä hetkessä oikea tapa pitää tasapainoa yllä?

Opetella lukemaan elämän merta ja sen aallokkoja. Seistä katsellen meressä olevaa vettä, vain katsella ja hypätä oikealla hetkellä. Nauttia veden syvyyksistä ja rikkauksista sen holtittoman räpiköimisen sijaan.

Jään pohtimaan.