lauantai, 6. joulukuu 2025

Pyyteetön läheisyys

Läheisyys.

Napata kiinni sellaisesta mikä oleellista, oleellisen tärkeää. Tämä nyt tuntuu sellaiselle Todella Tärkeälle Asialle.

Pyyteetön läheisyys.

Aiheena Iso. Kokemuksellisena valtava, sellainen niin potin totaalisesti räjäyttävä että taatusti jää sillä olemaan.

Läheisyys pyyteettömänä. Puhtaana, sellaisena ettei se vaadi mitään, ei pyydä mitään, ei halua mitään. Sellaisena että vain yksinkertaisesti on. Taivas että voikin syvyydessään olla jotain niin käsittämättömän isosti ja suuresti kaunista! Kokemuksellisena uppoaa syvälle solutasolle saakka saaden kehon ja mielen niin syvään rauhaan ja lepoon että saapuu ajatus sen olemisesta pysyvää, että haluaa sen olevan pysyvää.

Pyyteetön läheisyys. Voisiko ajatella perusoikeutena?

Ajatellaan kaiketi usein ulkopuolelta tulevana. Voisiko ajatella itsessään olevana? Löytää itsestään oleva tasapaino ja sen kautta itsessään oleva läheisyys, sen tunne. Sellainen kokonaisuudessa oleva ja vallitseva levollisen rauhallinen läheisyyden tunne itsensä kanssa, koettuna yhdessä sisäisen lapsen kanssa, sen heijastuen ympärille ja ympäristölle.

Saako lapsi ihmismaailmaan syntyessään kokemusmaailman läheisyydestä?

Miten ja millä lapsi oppii ihmisyydessä läheisyyden ja sen kokemusmaailman?

Mitä tapahtuu jos jää olematta ja tulematta sellaista selkeintä, suorinta ja helpointa reittiä pitkin? Mistä ja miten etsiä ja hakea siinä tilanteessa palikoita joilla rakentaa tarvitut tikkaat joita pitkin kiivetä aiheen sisälle?

Mitä pyyteetön läheisyys on? Mitä se tarkoittaa? Mistä se koostuu? Mitä sen sisällä, sen syvyydessä on?

Onko yhteenkään kysymykseen yhtä ainoaa oikeaa vastausta?

Onko se henkilökohtainen kokemusmaailma ollen jokaiselle juuri tarvitunlainen sen tullen juuri tarvitunlaisena tarvitulla tavalla? Onko se alkukantainen tarve ihmisyydessä, sen tarpeen ollen työkaluna kuljettamassa kohti tarvittua?

Ja nimenomaan kuljettamassa. Se sen tarve.

Entä jos jää aiheen ympärille rypemään ja kierimään, voivottelemaan sen puutetta? Pysähtyä paikalleen syyttävällä sormella osoitellen ympäristöä ja sillä ulkoistaen itsensä ulkopuolelle. Mitäs sitten tapahtuu? Jääkö matkanteko junnaamaan siihen pisteeseen?

Perusoikeus, vailla velvollisuutta?

Vai onko jokaisella ihmisellä velvollisuus, jos sitä sellaiseksi voisi nyt kutsua, etsiä ja hakea? Sillä ja niin kulkea sitä omaa polkua jota elämäksi kutsutaan. Sillä rakentaa rajat kaikkeudessa itsensä ympärille, hakeutua askel askelleelta olevaan kokonaisuuteen olemaan osa sitä. Itse, ulkoistamatta sellaisia vähemmän mukavia etappeja toisille, tai jäämättä sen varjolla keikkumaan ja kiikkumaan rannalle kun edessä maa näyttää hetteiselle, selleiselle että saa etsimällä etsiä pitävää pohjaa jalkojen alle. Suo kun suo, jokainen on ylitettävissä. Tavalla tai toisella.

Asuuko pyyteetön läheisyys ihmisessä itsessään peilien vain heijastaen sitä, toisten ihmisten tuoden kokemusmaailman siitä?

Onko pyyteetön läheisyys kaikkeuden kauneutta ollen olemassa kaikkeutta kaikkeudessa, jokaiselle ja osa jokaista?

Siinäpä sitä mietittävää.

maanantai, 1. joulukuu 2025

Sukellus syvyyteen

Sanattoman hiljainen on mieli. Jotenkin halu kuitenkin tuoda olemaan.

Syvyys. Voi taivas sentään. Syvä on henkäys äärellä.

Mieli etsii ja hakee sanoja kertomaan, etsii ja hakee niitä sellaisen jonka äärellä ne tuntuu katoavan.

Voisi lienee lähestyä aiheena aikuisuus. Sellainen sana ihmisyydessä helppo. Kävellä sisään portista jonka pielessä kyltti "aikuisuus". Jättää lapsuus ja nuoruus, kävellä eletyn elämän, sen kokemusmaailman ja tehdyn henkisen työn kautta aikuisuuteen, sen yhden askeleen aikana ymmärtää mitä tarkoittaa kasvaa vastuuseen sen kantamisen sijaan. Sanoja, jotka kertoo osan. Niin. Osan kokonaisuuden ollessa jotain sellaista jonka äärellä sanat yksinkertaisesti lakkaa olemasta.

Se yksi askel jonka takana syvyys. Sellaista mitä kohti jokainen askel kuljettanut. Sellaista mikä ollut määränpää, mitä kohti kulku ollut täysin tietoista ja määrätietoista. Sellaista minkä äärellä mikään ollut edes hidaste, saati este. Syvyys, sellaista missä koti, mikä olemisen tarkoitus ja jonkinlainen määränpää. Portti jonka jälkeen uusi ja uudessa. Sepä sitten hetki jolla lakkasi sanat olemasta. Sukeltaa pohjattomaan syvyyteen, tuntuu sille kuin olisi taivas auki edessä kulkea.

Ajatusten takana jo kuljettu, yli astuttu, ihmisyydessä saateltuna tavalla jonka äärellä epäröinnin mahdollisuuskin eliminoitunut. Niinpä se tuntuu kulkevan, aina ja joka kerran. Hahmottuu ajatuksissa, niiden takana valmiiksi saakka minkä jälkeen konkretisoituu tavalla joka arvoitus tullessaan, lopputuloksen ollessa kuitenkin varma. Hivenen saattaa nytkin hymyilyttää, niinpä niin, lopputulos takuuvarma.

Kulkea aikuisuudessa käsi tiukasti oman sisäisen lapsen kädessä. Niissäpä sanoissa oleellinen.

Se, sillä ja niin. Päästäänkö jälleen aiheeseen tasapaino joka kaiken ydin. Tasapaino, etsiytyä ja hakeutua luontaisesti jo olevaan. Siinä sitten temppu ja kuinka se tehdään. Kohta, jolla astuu hymy huulille ja nauru ääneen. Koska helposti, sen olematta millään tavalla vaikeaa saati hankalaa. Kovin on helppoa kun peili edessä siinä määrin kirkas ettei heijastuneeseen jää tulkinnan vaikeutta. Sisäinen lapsi pitää huolen siitä ettei pääse liian vakavaksi elo, olo ja mietteet. Sisäisen lapsen kupliva nauru ja ilo elämästä sulkee rakkauteensa ja valoonsa tuoden katseen kimallukseen loiston valaisemaan syvyyden pohjattomuutta. Ihan on yksinkertaista ja mutkatonta kun vaan lakkaa tekemästä siitä mitään muuta kuin mitä todellisuudessa on.

Se sitten oma lukunsa jotta millä ja kuinka pysyä keinulaudalla silläkin hetkellä kun sen liike sellainen joka voisi tipauttaakin. Tasapainon ylläpitäminen, siihen luontaisesti koko ajan hakeutuminen on helppoa sen ymmärtämisen kautta. Vaan osaapa siinäkin olla omat niksinsä, sarjassa työ tekijäänsä opettaa. Sitäkin voi sitten miettiä jotta viekö oleva ymmärrys asian äärellä pois heiluntaa ja sen vaikutusta. Ollut jojomainen liike nyt toisenlaista, tulee mieleen ehkä sellainen vieterihahmo jonka saa heilumaan sormella, sellainen olo. Heilauttaa, saa heilahtamaan, ja nopeasti palautumaan suoraan linjaan koska niin liimattuna linjassaan että heileus vain heilaus. Heilautus saa milloin kyyneleet kasvoille, milloin kurkun turpoamaan umpeen itkun edessä, milloin mitäkin eli reagointi, ja siitä palautuminen. Palautumisen muuttuessa koko ajan nopeammaksi ja helpommaksi. Kokemusmaailman kautta helppo nähdä kehityksen kaari.

Käsi kädessä, sillä ja niin.

Yhdessä on hyvä olla.

tiistai, 25. marraskuu 2025

Tunteiden sisällä

Tunnemaailma käsissä, yllätysyllätys. Huokaus tarpeeton, henkäys kuitenkin asian edessä.

Tuttu maailma, tuttuakin tutumpi maailma. Sisällöltään, kyllä. Tunteeni tunnen, niiden maailmassa kotona. Katsontakanta ja lähestyminen, sisällä oleminen muuttunut. Opettelua, työn alla. Hahmotan, vielä katselen.

Liittyisikö hallintaan? Voiko tunteita hallita tai onko tunteiden hallinta tarpeellista? Voiko tunteiden äärellä toimia itse portsarina jotta jaaha ja ahaa, Sinä, hmm, sinusta pidän, tervetuloa tai toisen kohdalla todeta jotta sinä saatat satuttaa, sinua en kaipaa? Onko tunnemaailmassa portsarikoulutusta tai oikeuksia työn harjoittamiseen?

Vai kuuluuko sen mennäkin niin että elämänvirta tuo tullessaan ja vie mennessään, että tunteet tulee, on ja muuttuen kulkee eteenpäin? Onko tunteet osana kokonaisuudessa kuljettamassa eteenpäin?

Onko tunteiden tunteminen ja kokeminen tahdon asia? Saako valita mitä tuntee ja milloin? Onko tunteet olemassa kuin ravintolan ruokalistana josta valita sitä mitä sillä hetkellä mieli tekee? Jäisikö niin tasapaino vähän kehnonlaiseksi sillä perusteella jotta kukaan tuskin ravintolassakaan tilaisi eilisestä pöydälle lepäämään jäänyttä riisiruokaa? Vai voiko tunteita lajitella eilisiin ja tuoreisiin ajatuksella toisesta saa ruokamyrkytyksen toisen ollessa kulinaristinen nautinto? Jääkö loppujen lopuksi valinnanvaihtoehtoa? Olisiko järkevää tuntea tunteita joita virta tullessaan ja ollessaan tuo, siis jättämättä niitä lepäilemään pöydän tai hellan nurkalle odottamaan karvaston kasvua jolloin tulee ehkäpä hieman heikko happi? Entäpä jos vaan ottaisi käsittelyyn tullessaan? Tai antaisi tulla ja olla, tuntea ja kokea sitä ja se mikä tullakseen on? Jäisikö semmoiset ikävämmät versiot olemaan neutraalimpia ilman karvaston kasvun odottelua?

Ihmisyydessä tunteiden kirjo melko rajaton, jos lasketaan kertoimien olemassaolo kokonaisuuteen. vihasta rakkauteen.

Onko tunteet kuitenkaan loppujen lopuksi kovinkaan erilaisia? Ajatuksella vihasta rakkauteen on matka loppujen lopuksi kovinkin lyhyt, sisältö vaan pitkä ja leveä. Tunne kun tunne. Heilauttaako tullessaan? Siis pelkistetysti, tuleeko tunteen kuin tunteen äärellä reaktio? Eroaako tunteet toisistaan? Vai eroaako vain reaktio tunteen äärellä? Reaktion lisäksi kohtaamistapa ja suhtautuminen tulleeseen? Eroa silläkin kuinka paljon ja mitä tarvitsee jotta tunne pääsee tekemään työtään?

Rohkeus ja rohkeutta kohdata tunteensa, rohkeus ja rohkeutta seistä tunteidensa sisällä. Tuntuu siinä olevan hetkeen tarvittu.

Rohkeuden kautta varmuus seistä tunteidensa sisällä.

Se.

keskiviikko, 19. marraskuu 2025

Luomisen voima

Onko luomisen voima taikuutta?

Niin yksinkertaistako se on?

Ihmisiä jotka ymmärtäneet oma voimansa mahdin on hyljeksitty, poltettu roviolla? Heidät koettu uhaksi illuusion sisällä?

Niin. Ajatella mitä tapahtuisi jos ihminen keksisi oman voimansa illuusion edessä. Sen että on mahtava voima luoda oma todellisuutensa sellaisena kun sen sydämessään oikeaksi tuntee. Mitä tapahtuisi huolella rakennetulle illuusiolle joka olemassa ylikäveltäväksi? Lakksisiko se olemasta? Seuraisiko siitä kaaos vai vapaus?

Millaisen maailman ihminen rakentaisi ollessaan vapaa ihmisyydestä?

maanantai, 17. marraskuu 2025

Muistamisesta oppimiseen

Ajattelinko että muuttuu helpommaksi?

Että elo olisi killumista kaikkeuden kauneudessa skumppalasi toisessa, vähintään mansikat kiulussaan toisen käden ulottuvilla? No, ehkä käväisi mielessä, mikä hiljaa nauraen todettu. Ihan voisi taas ääneen nauraa.

Sitäkin sitä voi miettiä jotta kuinka kauan tuntuisi nyt vaikka kliseiset skumpat mansikoineen hyvälle ennen niiden muuttumista olemaan arkea sen ehkä viedessä ylintä hohtoa siitä minkä voisi kuvitella olevan kaikkein parasta. Että kuinka kauan menisi siihen, että ihan vaikka vetisempi makaronilaatikkokin maistuisi paremmalla, ihan vaikka ilman ketsuppiakin. Tulisipa se aihe tasapaino senkin kautta luultavasti jopa varsin kirkkaastikin näkyviin.

Muistaminen muuttuu oppimiseksi.

Kuulosta ehkä helpolle. Muistaminen jotain sellaista että lujasti on saanut asian äärellä töitä tehdä. Lujasti, ja pitkään hartautta unohtamatta. Sen jälkeen voisi äkkiseltään ajatella jotta oppiminen helppoa, kivaa ja mukavaakin. No, sitäkin. Hiljaa hymyillen, kyllä, sitäkin. Vaan kun päästää oppimisen aihepiirien äärelle niin muuttuu ääni kellossa. Sillä hetkellä kun ymmärtää mitä ja miksi. Ja ymmärrykseen saapuessa ensimmäinen reaktio pako ajatuksella en pysty, en kykene vaan onneksi järki voitti. Mitäpä voittaisin pakenemalla? Se kun on tiedossa että taatusti löytyy edestä se minkä taakseen jättää. Takuuvarmasti. Ensimmäinen reaktio kuitenkin ennen järjen valon syttymistä. Pysähtyä uuden äärellä, hengittää ja katsella kokonaisuutta. Vain uutta, ei sen kummempaa. Uudessa pärjää erinomaisen hienosti kun puhuen kertoo ja kysyy, mikä johdattaa aiheeseen yhdessä. Siinä niitä taikasanoja. Kirkkaimpana lienee tasapaino. Sen saavutetun ylläpitäminen. Niillä ja niin. Loppujen lopuksi ihan helppoa, kohtaaminen vain työn takana.

Sitä kun elää riittävän pitkään kaiken maailman traumojen ja lukkojen määrittelemää elämää, niin herkästi menee sormet suuhun kun ymmärtää että opeteltavakin yhtäkkiä elämään ilman häkkiä jonka raoista todellista olevaa saanut katseltua. Ilman häkkiä, jossa ovi ollut kaiken aikaa auki. Ilman häkkiä, joka ollut ympärillä olemassa vain mielen illuusiona. Opetella todellisuutta, joka jo ollut häivähdyksinä ajatuksissa se mitä kohti. Vieläpä sen verran kirkkaana että taatusti pysyy askellus vakaana.

Opetella uutta. Rakentaa uutta.

Sillä tehdä uudesta kaunis kokonaisuus jossa levollinen tasapaino.

Tuntuu hyvälle.

Tähtien valolla siunattu

Pyyteetön läheisyys

Sukellus syvyyteen

Tunteiden sisällä

Luomisen voima

Muistamisesta oppimiseen

Arkisto