Katselin vihaa. 

Ei reaktiota. Selvä.

Otetaanpa seuraava. 

Pelko. 

Elettyjen vuosien varrelta tuttu. Sekin. 

Pelännyt yksin jäämistä, kuolemaa, kummituksia, pimeää. Päälle paljon ja kaikkea muutakin. Mittakaavalla joka hetkissä tehnyt elämästä vaikeaa, sen tunteen lamauttaessa sisäänsä. Tuttu. Läpikäyty. 

Niinpä niin. Meninpä sitten kuvittelemaan että sen vuoren yli kulkenut. Voi mitään muuta kun jälleen huokaista, jääräpää saa mitä tilaa. Ja itsepä tilasin, ihan ääneen päästin suustani sanat pienellä präntättyä sen kummennin lukematta. 

Mitä vältellyt? Mitä juossut karkuun se verenmaku suussa antamatta tunteelle minkäänlaista mahdollisuuden hitustakaan tulla olemaan? Tulipa sitten sen kautta minkä edessä vaihtoehtoja tasan pyöreä nolla, rojautti kanveesiin voimalla joka sai ilmat pihalle, haukkomaan henkeä sen äärellä. Niinpä niin, jääräpäälle taaskaan vähempi sitten piisannut. Luonteenpiiteenä sellainen, josta juuri nyt hyvin vaikea olla millään tavalla ylpeä. 

Tulipa sellainen mieli että kokemus kanveesista toistunee tarvittaessa juuri niin monta kertaa että menee perille. Olotilana tosiaan sellainen että pisti etsimään ja kyllä sai hakea. Ihan sai etsimällä etsiä niin kryptisen ajatusten juoksun kautta mistä vaikea saada enää kiinni. Fiilis hetkessä kuitenkin sellainen että pisti etsimään ja hakemaan tyytymättä helppoon ja itsestään ulkopuolella oleviin vaihtoehtoihin. 

Kunnes lävähti käsiin olemaan. 

Kävellä sille rajalle että oli pakko kohdata, myöntää itselle että pelkään. Kyllä. Olen ihminen, pelkään. Kohdata se tunne silmästä silmään. Sitä voi sitten miettiä hetken juhlallisuutta. 

Minua pelottaa. Minä pelkään. 

Minua pelottaa olla minä. 

Niissä sanoissa. Minua pelottaa ihan helvetillisen paljon olla minä. Ottaa se askel, se ensimmäinen askel jolla minä. Pelkästään ja paljaana, ihan itse, minä. Irtipäästöjen kautta vielä irtautua olemaan minä. Pelottavaa siinä mittakaavassa että kynsin, hampain ja varpain saanut roikkumaan turvallisessa suostumatta laskemaan lähellekään ajatuksia että sen aika loppu. Että on aika olla minä, tuoda olemaan se mikä ja mitä jo olemassa. Pelon edessä ihminen kykynee infernaalisiin suorituksiin, ihan mihin tahansa jolla vaan suinkin saa väistettyä edessä olevaa. Juuri siihen pisteeseen saakka jolla löytää itsensä kanveesista henkeä haukkoen, siinä saattaa jäärääpäisemmällekin saapua ymmärrys että kun on aika, niin sitten on aika. Kun taas lakkaa sanat kertomasta. 

Siihen päälle keho sellaisen väsymyksen tilaan että lakkaa osailemasta, mielikin ihan hipihiljaa ymmärryksen edessä. Sen jälkeen sanojen kautta padot rikki ja mikä lopputulos? Sellainen tulva mikä sai tuntumaan että hukun sen voimasta ja määrästä. Sai kehon reagoimaan, tärisemään liki pakokauhun hiipiessä olemaan, itkemään ja haukkomaan henkeä. Olisiko ollut ihan hyvä elämä ilman tätä kokemusmaailmaa? No. Parempi lienee tämän kanssa, vaikka niin tiukka että tuntuikin siten siltä. 

Kyllä sai pitkään silitellä, ihan parhaansa mukaan kertoa keholle että tunne on tunne, että se tullut tunnettavaksi ja koettavaksi sen olematta giljotiini. Siihen päälle kohdata jokainen jälkimainingin aalto joka rantaa iski voimallaan, jokaisen vieden jalat alta. Sitä kun löytää itsensä itkemästä kyyneleet ja räkä kasvoilla niin alkaa mennä perille. 

Itse olen padonnut. Itse olen huolellisuutta käyttäen padonnut pelon tunteena niin pedantisti että pitkään pysyi aisoissa. Se on nyt helppoa katsoa peiliin ja todella, todella miettiä että miksi? Miksi on ollut niin vaikeaa myöntää edes itselleen, mikä kaiketi olleellisinta että minua pelottaa. Että minua pelottaa siitäkin huolimatta että askel ollut ja on varma vailla epävarmuutta. Kuljettanut nyt ainakin kohti tätä. Tunteen kohtaamista, sen ymmärtämistä että se homman idea saattaa olla tunteiden tunteminen ja kokeminen. Että siksi ne on olemassa. Tunnettavaksi ja koettavaksi.

Piti kertoa, tuoda ja jättää sillä olemaan. Ääneenkin piti sanoa että minua pelottaa, että minua pelottaa olla minä, että minua pelottaa ottaa se ensimmäinen askel niin paljon että ajatuskin sen ottamisesta vie järjen päästä. Sillä helpotti. Se helpotti. Kerrottuna jää olemaan, kerrottuna lakkaa maton alle lakaisu olemasta. 

Oliko vaikeaa? Oli, ihan helvetillisen työn takana, ihan helvetillisen. Sellaisen minkä edessä saattaa loistaa ihan pienen pieni ylpeyden hitunen. Uskalsin ja pystyin, sen hitusen verran ylpeä itsestäni. Unohtamatta sitä että jäikö vaihtoehtoja.. Naurattanee ajallaan, ihan juuri nyt loistaa nauru todellakin poissaolollaan sen tekemättä hetkestä kuoleman vakavaa, sen tehden elämästä elämää. 

Kokemusmaailma sellainen että aikani hiljaa äärellänsä. Katsellen näkemääni.

Kokemusmaailma jossa asumassa vakavuuskin. Näkemäni yritän oppia ja kasvaa. 

Nähdystä ja koetusta. 

Se on sellainen asia että tunteet on tuntemista varten. 

Niiden patoaminen liki pahinta mitä itselleen voi tehdä. Nimittäin sillä hetkellä kun se pato ennemmin tai myöhemmin sortuu lakkaa oikeasti kiva, helppo ja mukava olemasta.

Tuntea ja kokea.