Rauha.

Levollinen, tyyni rauha.

Nuuskamuikkunen vaeltanut erämaiden syvyyksiin, istumaan puunrungolle, kuuntelemaan tuulen huminaa puiden latvuksissa.

 

Niin paljon tapahtuu ympärillä.

On suuri ilo ja kunnia katsella muutoksen rytinää, joka jyllää koko voimallaan. Tuulet puhaltaa, vesi virtaa ja tuli polttaa roskaa tieltään. Ilo ja kunnia.

Kenellä mitenkin, jokaisella juuri oikealla tavalla. Jos sen tien on valinnut.

Muutosta. Muutos.

Kasvua.

Suurta sellaista.

Tuntuu että olen etuoikeutettu ja siunattu. Nöyrä kiitollisuus siitä että saan nähdä muutosprosessia, että ymmärrän näkemäni. Voi vain istuskella puunrungolla ja hymyillä.

 

Paljon olen viime aikoina pyöritellyt ajatuksissa sanaa ”syntymälahja”.

Itselläni puhumisen ja kirjoittamisen lahja. Lahja, joka tuonut mukanaan kyvyn ilmaista itseään. Purkaa sanoina kerrokset sisältä, jotta lasi pysyy sopivan täytenä ja tyhjänä. Enää ei lasi keiku holtittomasti ees taas, vaan vakaana seisoo paikallaan. Puhunut ja kirjoittanut. Niistä kumpikin avannut padot, antanut vedelle vapauden ja voiman virrata omaan tahtiinsa. Milloin purona solisten, milloin hurjana ryöppynä vaahtopäitä heitellen. Omana itsenään. Se kai ollut tavoite.

Syntymälahja, joka itsestään selvä, koska aina olemassa ollut. Niin itsestään selvä, että pitkään meni että ymmärsin. Jokaisella meistä omansa.

Ollut suuri helpotus ymmärtää lahjansa voima. Ehkä aina toki tiennyt, mutta ymmärrys tullut jälkitoimituksena. Avain kokonaisuuteen, sen ymmärtämiseen. Asia, joka sitoo kokonaisuuden kokonaisuudeksi.

Syntymälahja.