No niin. Tulihan se tämäkin hetki kun sitä aikansa odotti.

Nyt sitten riitti. Sillä ihan aikuisten tavalla ja oikeasti.

Nyt riitti. Se on loppu nyt.

Alkoi ottamaan sillä tavoin huolella päähän se veivaaminen ja kompastelu että loppui kuminauhasta joustovara. Pitemmälläkin pinnalla varustetulla se loppuu ajallaan, varsinkin jos sitä riittävästi venytetään ja sillä vedetään rajalle. Ja siitä yli. Sepä kai sitten se tarvittu, se rajoista yli. 

 

Minun sotani. Minun taisteluni. 

Minun valoni. Minun varjoni.

Minun rakkauteni. 

 

Sitä voisi äkkiseltään kuvitella että se riittää että kävelee mielensä yli. Käydä se taistelu kerran, vaan ehei, ei se riitä. Siitä se sitten alkaa. Mielen yli käveleminen ei riitä. Se pitää ottaa myös hallintaan. Se riittää. Siinä on se avain. Mielenhallinta. 

Kerta toisensa jälkeen kävellä sen yli, sillä ottaa se pala kerrallaan hallintaan. Hallita mieli. Sepä sitten temppu ja kuinka se tehdään. 

Sitä pitää haluta. Ihan todella, syvyyksien pohjia myöten sitä muutosta pitää ihan itse haluta. Haluta niin paljon että näkee sen olevan tarvittu. Tehdä halutusta tarvittu. Vapaus. Haluttu sekä tarvittu. Se mitä kohti kulkenut. Vapaus mielen kahleista olemaan se, sitä ja mitä oikeasti on. 

Voin vakuuttaa että helpolla se ei periksi anna. Ystävämme mieli. Taistelee omaa taisteluaan puolustautuen mitä ovelimmilla keinoilla niiden kaikkien ollessa käytössä sääntöjen lakatessa olemasta. Voin vakuuttaa että tekee todellakin ihan tasan kaikkensa voittaakseen ja pitääkseen kiinni kuvitellusta omastaan. 

Mielenhallinta, sen kautta muutos.

 

Elämänvoima, sen virran kuohu. 

Sen sanattoman huikea, ihan mieletön kauneus sen taistelun arvoinen. Joka ikisen kohdatun illuusiona olevan esteen ylittäminen. Se on sen arvoista! Todella lämipimästi suosittelen kokemaan sen matkan ollessa sellainen kokemusmaailma joka hakee vertaistaan. Matka, joka täynnä kaikkea, joka itsessään se kaikki. 

Matka, joka jokaisella omanlaisensa. 

 

Ansaittu,

ja sen arvoinen. 

Minä.

Meistä jokainen.