Testi.

Vanha, jo monesti opeteltu asia. Ehkä sitten tärkeä, koska vieläkin.

 

Keijumetsän ympyrä. Portti. Ulottuvuuksien välinen, no, portti, en minä oikein keksi sille muuta sanaa. Vähän niinkuin siinä vanhassa telkkusarjassa Tähtiportti, Stargate SG-1,oli se porttisysteemi, millä ihmiset pääsi planeetalta toiselle, sinne missä oli vastaava portti. Sellainen. Tavallaan. Metsässä.

Sarjaa innokkaana katsoneena muistan, ettei loppujen lopuksi koskaan voinut tietää mitä sieltä tuli, hyviksiä vai pahiksia. Ihan arvoitus. Ja että se pahis saattoi olla hyviksen näköinen olemalla kuitenkin pahis. Jepjep.

Alkoi olla todella levoton olo aamupäivällä, tuntui että olisi justjaheti päästävä metsään, portille. Niin vahvasti menemisen pakko, ettei ollut vaihtoehtoja. Matkalla metsään tupsahti jostain päähän ajatus itsensä suojaamisesta, kun kuitenkin kyseessä, sen mitä minä ymmärrän, niin sellainen aika iso juttu. Sellainen ettei nyt ihan mennä paikalle hurlumheimeiningillä... Suojaukset muistin jostain, osasin ja luojan kiitos muistin tehdä.

Hahmo, jonka ympyrällä jo aamupäivällä näin, oli korkea, valoisa, jotenkin pylväs, pilari. Näytti erehdyttävästi omalta valolta, siltä joka se suurin näkymättömistä, minä, kai sitten korkein minä, en minä tiedä. Kuitenkin hyvin paljon samanoloisena näin. Suojausten turvin pyysin hahmoa näyttämään kasvonsa, kertomaan kuka on. Esittäytymään. Eipä sitten esittäytynyt, eipä sitten näyttänyt kasvojaan. Ihme juttu. Siinä kohtaa oli jo askel hidastunut, ryppy otsalla syventynyt, olin melkein metsän reunalla, seisomassa rajalla, joka tuli vastaan. Muuri edessä, kohta, jossa ymmärsin ja tajusin, kohta jonka yli en mennyt. Käännyin ja tulin pois.

Ja kerroin kyllä ajatukseni ja mielipiteeni tuohtuneena ääneen. Kuinka tyhmänä minua oikein pidätte? Että minä tähän lankeaisin? Kävelisin itseni yli enkä vaistoani kuuntelisi? Varsinkin jos se varoittaa edes kulkusen kilinällä. Niin. Varoittaa kyllä, siihen oppinut täydellisesti luottamaan, jos ei ole kulkusesta kirkonkelloon kaikkia tungettu täyteen pumpulia. Nytkin varoitti, loi rajan, jonka vaistosin pitkältä. Rakensi vielä sen muurinkin.

Minä en tiedä mikä ympyrällä olisi odottanut, mutta niiden kanssa minä en leiki yhtään. Enkä halua olla missään tekemisissä. Saa olla kun kaiketi kokonaissettiin kuuluvat, mutta ei minua varten. Pitäkööt tunkkinsa. Ajatuksissa kiitin että kas kun juuri oli mielessä uni vanhasta somasta papasta, jonka lempeys ja söpöys katosi sillä hetkellä kun katseensa nosti.

No. Oli ympyrän reunalla jotain minusta. Oliko sitten se viimeinen oljenkorsi, joka olisi pelastanut, niin sitä en tiedä. Ihminen sai ainakin muistutuksen vaiston kuuntelelmisesta, ihan kun ei olisi tullut tutuksi elämän saatossa.. Ehkä myös muistutuksen suojaamisen tärkeydestä ja siitä, että kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Portista kun voi tulla ihan mitä vaan, hyvis, pahis tai vaikka hyviksen näköinen pahis.

Taisin myös ymmärtää taas palan kokonaisuudesta.

Ennenkaikkea ymmärsin sen oman pienuuden.

 

Ensimmäisellä kerralla kulki Helmistä kirkkain ja kaunein matkassa mukana. Taisi siivota ja varmistaa edeltä. Siksi siellä kai oli niin hyvä olla. Tuntuu jotenkin, että taidan jättää portin rauhaan. Taitaa olla ihan hyvä vain katsella kaukaa ja kiertää vielä kauempaa. Kaikelle aikansa ja paikkansa.