Ei ole elämä ja eläminen tylsää. Ei todellakaan. Hyvin erityisen kaukana siitä tylsästä.

Sitä taisin saada mitä halusin ja tilasin, Keijumetsä. Se tuntuu olevan sellainen joka avaa ihan reippaalla kädellä, varsinkin jos pyytää. Kai se on oltava pyynnöissään varoivainen, vaikka hiljaa toivonutkin vain "opettakaa viisaasti". Hiljaa hymyilen, sitä saa mitä tilaa..

 

Tämän päivän aloittanut sellaisilla ajatuksilla ja tunteilla joiden tiesin tulevan, olevan olemassa. Asioita, joiden tiesin olevan sisällä niin syvällä että itsestäänselvää ettei katoa. Ollut hetken piilossa, jotta saanut rauhan oppia. Olen oppinut. Nyt opettelen vielä tämänkin. Kaikki hyvin, hymyillen menee jakeluun. Tiedän ja osaan, ei hätää. Se on vain osa minua, kaikki hyvin. Ei vaikeuta elämää, rikastuttaa vain. Ei tarvitse kävellä ylitse, osattava vain elää. Itsensä kanssa. Hymyillen "kiitos".

 

Sitten osa huhhuh. Voi taivas.

Haluan muistaa. En haluaisi kirjoittaa, mutta haluan muistaa. Siksi kirjoitan.

En kulje yksin. En ole yksin. Minun vierelläni kuljetaan. Minua opastetaan ja minua tuetaan. Sellaisella voimalla ja lujuudella että ei pääse ihminen lipsumaan. Ei pääse ihmiseltäkään unohtumaan, ei pääse ihminen minussa pelkojensa taa piiloon. Luojan kiitos ja onneksi! Sellaisia muistuksia maailmasta jota silmä ei näe eikä käsi kosketa, mutta jonka muuten tunnen, että ei voi ihminen minussa kuin nöyrtyä ja antaa periksi. Se pienen pienikin epäröinnin sekunti, se riitti laukaisemaan sen muistuttusten sarjan, että ihmisenä totean vain "Juu, ei ole hävittävänä oikeastaan mitään, toisaalta ihan kaikki, tasan ihan kaikki, toisaalta ei mitään. Selvä. Kiitos". Ihan vaan jotta ihminenkin minussa muistaa taas takoa kalloonsa että valat on vannottu ja luvattu. Kokonaisuutena. Enää ei ole aika pelätä. Se meni jo. Luvattu ja vannottu. Ja sen takana seison, vaikka välillä kyllä taitaa hirvittää. Aina ei ole helppoa sanoa tai kirjoittaa, vaikka tietää että on pakko. Mutta se hirvittää välillä. Vaikka ei ole mitään hävittävää, koska kuitenkin kaikki.

Se on hetkittäin välillä sellaista että mielikuvana esimies huutelee sihteeriä paikalla niinkuin Nyt, haluaa sanella pikakirjoituksella asiansa ja se asia on toimitettava Nyt. Mitään ei sihteeri kirjoittamastaan muista, kirjoittaa vain silmät sokeina ja toimittaa perille. Jos yrittää esimiehelle vikistä että just ei pysty eikä kykene kun on tää ja tää homma kesken tai kun on tää lakisääteinen kahvitaukokin tässä kesken, niin se katse joka sihteeriin luodaan saa laittamaan kahvikipon pois, jättämään muut toimet kesken ja toteamaan että juujuu, tulossa, tulossa. Hymyilyttäähän se, naurattaakin. Ymmärränhän minä, jos on esimies kirjoitustaidoton, niin toki sihteeri esimiestään auttaa ja tuo toisen ajatukset julki. Välillä vaan saa olla kieli keskellä suuta, kun ääni on sellaista mutinaa ja muminaa, että ei meinaa selvää saada, mut osaahan ne apteekkaritkin lääkäreiden kammottavan huonoa käsialaa, eipä näissäkään sanoissa tulkinnanvaraa juuri jää, jos kuuntelee ensin kokonaisuuden. Vähän on asiat vähän sihteerille vieraita, silloin on vaan kirjoitettava juuri se, minkä kuulee, sellaisena kun sen kuulee. Se on sitten lukijan hallussa miten selvää saa, ei asioiden aina tarvitsekaan olla sihteerille selviä. Pääasia että sihteeri pikakirjoituksen taitaa, se riittää. Teksti on saatava ylös vaikka sitten silmät kiinni.

 

Tänäänkin niitä epäröinnin hetkiä, sadasosa sekunteja, jolloin epäröin. Ihmisenä. Epäilin ajatuksiani, sanojani ja tekemisiäni. Ja samantien välitön muistutus, "et ole yksin, anna mennä vaan".

Karvaiset ystävät veivät metsään. Tuttuun sellaiseen. Ensin tipahti ihminen polvilleen, hiljentyi ja pysähtyi. Metsän rauhaan. Polvillaan, kämmenet ylöspäin ottamaan vastaan sen rauhan. Tuntui hyvälle. Sen keskeytti ystävä, joka tuli sellaisella voimalla luo, hakemaan mukaansa, katse pyysi ja aneli, ääni pakotti. Tuli hakemaan peikkoluolalle. Vuosien saatossa tutuksi tullut paikka, siellä istuskellut ennenkin. Rauhallinen, pysäyttävä kohta metsässä. Aikani olin, istuin puunrunkoon nojaillen, kalliota kädellä sivellen. Pysähdyin. Kuuntelin, kuulin, löysin sanat. Silti epäröin. 

Puuhun lennähti välittömästi pikkulintu joka äänellään muistutti, tiputti lunta kasvoille, maahan, jotta muistaisin.

Naurahdin. Annoin periksi. Selvä. En kyseenalaista. Mitään.

Näin kalliossa ulkoneman, sellaisen sydämenmuotoista muistuttavan, kiinnitin siihen huomiota. Sivelin sitä, katselin sitä. Se liikahti käden alla, tajusin sen olevan melkein irti, rapakiven liuskottumaa. Ymmärsin että se oli lahja minulle, "ota, muista". Varovaisesti irroitin, se halkesi käteeni kahtia. Kaksi erilläänkin niin täydellistä, yhdessä suurempi kokonaisuus. Ymmärsin symboliikan. Mitä haluttiin kertoa.

Kauniisti kiitin. Hipaisin kalliota ja puuta. Kävelin pois.

Se valtava tunne joka nousi jostain niin kovin syvältä, kun ymmärsin ja tajusin että minusta pidetään huolta. Että minä en kulje yksin. Että minulla on aina, ihan aina perheeni ympärilläni, sai kyyneleet kasvoille ja itkun nousemaan jostain ihan hirvittävän syvältä. Sai jalat tippumaan alta.

Minusta pidetään huolta, minä en kulje yksin. Minulla on perheeni. Metsä. Sen väki. Siellä kuulen, siellä näen. Siellä tunnen. Puhtaasti.

Hellästi kannoin kivet kotiin, annoin niiden metsäntuoksun täyttää hetkeksi kotini. Jotta minä muistaisin.

 

Kirjoitan. nostan katseeni, joka osuu korttiin, josta se niin kirkas ja kaunis helmi kysyi "näetkö kasvot?". Yhtäkkiä jäin katsomaan, pysähdyin katsomaan. Ilves. Minua katsoi aivan selkeästi ilves. Karhun vierellä. Ilves.

Eläimet ymmärrän ja tajuan. Ymmärsin ottaa voimaeläinkirjan käteeni ja lukea. Kirja, joka avannut joskus ennenkin sanoiksi sen mitä tarvinut. Niin nytkin. Ilves.

Luin. Ja olen hiljaa. Kerrankin minä olen ihan hiljaa ja totaalisen sanaton. Voi luoja. Sanaton. Se hetki kun aukeaa niin isoja asioita, että loppuu sanat ihan täysin kokonaan. Voi vain olla ihan hiljaa paikallaan ja hengittää. Kun yhtään mihinkään muuhun ei pysty, eikä kykene. Ihan hiljaa paikallaan ja hengitän. Ymmärrän, tajuan ja aukeaa. Voi luoja.

 

Elämä, joka ei ole tylsä. Elämä, jossa elän. Elämä, jossa rakastan. Elämä, joka on täydellinen juuri sellaisena kun se on. Elämä, josta olen kiitollinen.

Hymyilen. Kaikki on hyvin.