Olla omassa.

Joskus vaan on. Oltava. Itsensä kanssa. Hetki. Että jaksaa.

 

Muurattava ovet ja ikkunat kiinni, jätettävä harja ovea vasten kertomaan avaimen haltijan olevan poissa,  annettava rauha itselleen. Noustava korkeuksiin, pilvien yläpuolelle. Laskeuduttava vuorten, kallioiden ulokkeille. Sinne mistä näkee horisonttiin, siihen loputtomaan kaukaisuuteen, jonka pilvet alempana peittää. Olla siellä missä on rauha. Ja lepo. Keho on väsynyt, aivan tolkuttoman uupunut. Uupunut tavalla, jota unikaan ei korjaa.

Korkeuksissa missä on rauha, on lepo. Ympäröivän taivaan ääretön kauneus, jota voi katsella loputtomasti. Sen alati muuttuvaa maisemaa, johon tuskin koskaan kyllästyy. Horisontin tuoma avaruus ja tila ympärillä antaa levon hengittää.

Rauha. Kaukana on ihmisten maailman levottomuus ja ihmisten keksimän ajan mukanaan tuoma alituinen kiire jonnekin. On rauha ajatella ja vain olla. Kasata ajatukset itsessään, katsella niitä, tuumiskella niistä rakentuvaa kokonaisuutta.

 

Olla omassaan. Siellä jossain. Mutta tuskin koskaan kokonaan yksin, ystävänä siellä tuuli, koska pilvien yläpuolella, korkeuksissa tuulee. Toisinaan samalla tavoin kuin lempeänä kesäiltana, toisinaan tuulen koko voimalla myrskyten. Ystävänä tuuli, jonka tuntee kevyenä leikittelevänä hipaisuna kasvoilla tai tuulena jonka voima nostaa juuri niin korkealle kuin korkeutta riittää. Tuuli, jonka pilviä piirtelevissä pyörteissä kimaltaa tähtien kimallus ja kauneus. Tuuli, jonka lempeys tyynnyttää ja rauhoittaa. Tuuli, jonka  tuoma ilmavirta siipien alla nostaa leikkimään kanssaan pyörteisiin. Ystäväni tuuli, jonka kanssa voi lentää taivaan kauneudessa.

 

Siellä jossain, omassaan, itsensä kanssa.

Tähtien lempeys ja rakkaus.

Hetki.

Lepo ja rauha.