Päivissä ollut vahva teema.

Oma keskenräisyys. Siihen havahtuminen ja sen ymmärtäminen. 

Tuntuu siunaukselle. 

Ajatella jos tulisi sellainen mieli ja ajatus että nyt olen valmis. Että nyt itsessäni siinä pisteessä että lakkaa kehitysideat ja kehittämiskohteet olemasta. Että kokisi olevansa sellaisessa pisteessä missä kasvu lakkaisi olemasta. Sitähän sitten tosiaan jumahtaisi siihen! Hämmentävä ajatus. Varsinkin kun sitä peilaa omaan kasvuun, siihen mitä olin kymmenen vuotta sitten, vaikka kolme vuotta sitten tai vuosi sitten. Ja mitä olen nyt.

Oikeasti pysähdyin sen asian äärelle että mitäs jos olisin vaikka viisi vuotta sitten päättänyt ja/tai kokenut että tää oli nyt tässä, että nyt on hyvä? Olisinko sitten edelleen sellainen millainen olin silloin? Tai jos vuosi sitten, tai viimeisen vuoden aikana, olisin kokenut syystä tai toisesta että nyt riitti, että nyt tämä hyvä tässä ja näin? Tai että vaikka parikymmentä vuotta sitten olisin torpannut kaikki ajatukset joita alkoi ajatuksiin hiljalleen hiipimään, että olisin kävellyt yli ja vaientanut ne jatkaen elämää sellaisena kun se oli silloin? Niin ajatella.

Oli pitkä hiljainen hetki katsella sitä mikä katseltavaksi nousi. 

Tuntuu tosiaan siunaukselle ymmärtää oma keskeneräisyys, kohdata se lempeydellä. Se, että olen keskeneräinen, erehtyväinen ja oppivainen. Se, että olen täällä erehtymässä ja siitä oppimassa. Kasvamassa sen kautta. Alati muuttumassa, jokaisessa hetkessä, jokaisessa päivässä, jokaisessa eletyssä vuodessa. Ymmärtää se, että kasvun kautta muuttumassa. Lempeydellä antaa sille kaikelle aikansa.

Ymmärtää se, että elämä on matka, että se matka on se tarkoitus.