Ymmärsin yön hiljaisuudessa.

Panhuilun ääni kutsui, annoin äänen viedä, tuoda. Kertoa sen mitä tuli kertomaan.

Kokonaisuus. Minä.

 

Minun ajatusmaailmassani täällä ollaan ihmisenä niin monta kertaa kuin se on tarpeellista, minun ajatusmaailmassani sielu on tehnyt oman henkilökohtaisen opetussuunnitelmansa, jota noudattaen kuljetaan koulut läpi.

Entisiä olen minäkin läpi käynyt, katsellut sielun silmin kuin elokuvaa, jotta ymmärtäisin. Sitä kokonaisuutta. Mitä ja miksi. Siksi nähnyt. Siksi katsonut. Vain sen mitä tarvinnut. Jotenkin se kokonaisuus aukeaa taas uudella tavalla. Eipä ole vieraantuntuista intiaanien kulttuuri eikä kelttien druiditkaan juuri kovin kaukaa ole haettu. Tiedän sen, koska vain tiedän. Tunnen sen jossain syvällä itsessäni. Tunnistan sen, ne kaikki eletyt elämät on minua. Minä, sitä kokonaisuutta mikä rakentunut kerros kerrokselta.

Juuri nyt ei ole tarvetta katsella menneitä, tuntuu hyvälle elää tässä ja nyt tätä hetkeä. Kokonaisuutena. Se kaikki menneissä opittu viisaus on ja elää minussa, antaa tässä ja nyt sen vapauden olla minä.

Tuo pintaan tullessaan, mukanaan sen rohkeuden, lujuuden ja voiman olla minä. Seistä omassani ja vain olla. Se riittää.

Tässä ja nyt. Minä. Kokonaisuus.

Tämä hyvä.