Kyllä kulkija omansa tunnistaa. Se, joka karhun katseella katsoo ja näkee. Kaiken.

Tuntee metsänsä ja väkensä. Heistä jokaisen, on se sitten kivi, kukka, puu tai jokin niistä eläimistä joita vilisee kaikkialla. Heistä jokaisen, sen pienimmänkin, koska heistä jokainen omaa väkeä. Joista pidetään huolta. Aina.

Oma hilpeysmomentti sekin että minun metsässäni vilisee myös yksisarvisista keijuihin ja haltijoihin saakka kaikkea mahdollista, koska tokihan sitä nyt vierailulla käydään, sehän kuuluu yleisiin kohteliaisuusjuttuihin. Kylässä puolin ja toisin. Niinpä niin. Viihdyttävyys ihan kohdillaan. Hymyilyttää.

Vipeltäjää siis taitaa piisata ihan joka lähtöön, ja kaikki ihan yhtä tervetulleita ja rakkaita. Jokaisella oma elämänsä ja oma hommansa, työtä ja puuhaa piisaa jokaisella omassaan. Jonkun se on kuitenkin kuljettava ja katseltava jotta että kaikki on ja pysyy, pidettävä huolta tasapainosta. Niin se on, jokainen metsä, meri, kaupunki tai taivaan kappale tarvitsee vartijansa.

 

Metsänsä vartija, sen, joka kulkijalle suotu. Viisas olkoot karhu voimassaan, kotka vahva taivaallaan. Jotta osaa kulkija portille saapuneelle porttia raottaa juuri sen verran kun on tarpeen. Kulkekoot jokaisessa hetkessä mukana viisaus, voima ja rohkeus.

Niitä. Kulkijalle, ken ikinä hän onkaan.