Taivas kuinka paljon voi ihminen nauttia käydyistä keskuteluista! Siitä että on mahdollisuus sukeltaa juuri niin syvään päätyyn kun mihin tarve hetkessä on pohjan tulematta vastaan. Hetkessä halaan universumia!

Suuresti rakastan sitä asioiden kokonaisuuksien pyörittelyä sanoin, ees taas, heitellen ilmaan olemaan ja laskeutumaan jälleen ilmaan nostettavaksi. Miten voikin ihminen tuntea siitä niin suurta mielihyvää! Kieritellä ja pyöritellä asioita ees taas antaen niiden näyttää eri puolia katseltavaksi monelta kantilta. Kiitollisuuden määrä valtava siitä että siihen on mahdollisuus riittävällä vastuksella jolloin saa katseltua suurempiakin kokonaisuuksia vaivatta. Niin huikeeta parhautta! 

Keskustelemisen vastavuoroisuus sen tuodessa haasteen olemaan. Rassaa mukavasti ajatuskykyä nousemaan aina vaan ylemmäs ja ylemmäs katselemaan erilaisia kokonaisuuksia antaen ja tuoden ulottuvuuksien syvyyksistä loputtomasti uutta ja ihmeellistä katseltavaksi. Mikä mahdollisuuksien valtameri! 

No. Kuka tykkää mistäkin. Keskustelujen mukanaan tuoma haaste omille ajatuksille yksi oman elämän suurimmista ja makeimmista karkeista. Suurta ihanuutta! 

Tämä jälleen niitä hetkiä, jolla syvä kiitollisuus läsnä. Läsnä myös tunnetila siitä kuinka suurella koen olevani siunattu. Nöyryys sen edessä. Tuntuu että siunattu sillä että loputtomasti käsiin ojennettuna kaikkea sitä mikä saa kokonaisuuden kukoistamaan, että käsiin ojennettuna aina hetkessä tarvittua, sellaista mikä kuljettaa kohti seuraavaa. Voiko tunteen edessä kokea muuta kuin iloa ja kiitollisuutta?

 

 

Maailma täynnä lankoja, sellaisia sateenkaaren väreissä hehkuvia, kimaltavia ja loistavia säikeitä, joista jokaisella oma tarinansa ja tarkoituksensa. Jokainen olemassa tarkoituksella juuri oikeaan tarkoitukseen. Kauniisti vain otettava kiinni ja katseltava sen tuoma, sen sisällään pitämä. Kasattava ja koostettava siitä kaikesta juuri oikea, jolla käsissä kaikki, juuri hetkessä kaivattu ja tarvittu. Kaikkeuden kauneutta, ihan parhaimmillaan. 

Käsissä on kaikki. Siitäpä ajatuksesta se jälleen lähti. 

Niin. Käsissä, olemassa. Ojennettuna otettavaksi.

Jäinpä miettimään. 

Sen kautta että katsellut jo hyvän tovin omaa kuljettua matkaa, kieritellut pyöritellyt olemaan eri kulmilta, ihastellut sen kauneutta. Lempeydellä nauraen katsellut myös sitä omaa ihan loputonta rimpuilua asian kun asian edessä. Asia kun asia ja ensimmäinen reaktio liki aina ja joka kerran jyrkkä Ei. Voiko muuta kun nauraa? Tuotu eteen ihan mitä tahansa ihan miten tahansa niin aina sama. Ei. Voi sitä kärsivällisyyden määrää mitä se vaatinut että ihmisen asenne muuttunut olemaan luottavaisen utelias sen edessä olematta aina ja joka kerran suorilta sitä jarrusanaa. Ääneen nauraen voin kertoa että sitä kärsivällisyyttä vaadittu Paljon.

Asia kun asia ja aina pitänyt ihmetellä "minä itte" ajatuksella ensin läpi ja sitten vasta kelpaa. Niin, tämä nyt sitä sarjaa että oisko voinut toimia toisellakin tapaa? Vaan tälläpä nyt sitten pureskeltu olemaan omaa. Minua ja minä. 

Valtavalla rakkaudella ajatellut tosiaan sitä kärsivällisyyden määrää. Ihan loputon. Sillä tuotu kerta toisensa jälkeen ihan vaikka samaa asiaa olemaan juuri niin monta kertaa että se piisannut. Melkein kuulen ja tunnen huokauksien määrän jotta no niin, lopultakin, ja päälle sen koko ajan läsnäolleen ja olevan rakkauden jolla asiaan suhtauduttu. 

Niin. Millä ja miten tuotu olemaan?

Nämä nyt ne taikasat; ojennettu olemaan. 

Sillä rakkaudella.

 

Sillä saa paljon aikaiseksi. 

 

Sillä että ojentaa kätensä olemaan. 

Jättää olemaan valinnan vapauden tarttua tai olla tarttumatta. 

Ottaa tai olla ottamatta.

Sitä ojennettua.

 

...hiljaa hymyilen...