Peili.

Sitä jäin tuumailemaan kun iltana kauniina satuin siihen seinällä roikkuvaan vilkaisemaan.

Se voi olla vaikka se kodin seinällä roikkuva kapistus, joka kertoo mille ihminen näyttää. Ulkoisesti. Kuinka ne kiehkurat päässä keikkuu tai mille vaatteet päällä näyttää. Voi se myös näyttää mille katsoja näyttää ilman rihman kiertämää, alasti, kuitenkin ulkoisesti. Siitä kapistuksesta siis näkee mille ihminen näyttää ulkoisesti. Vaatteilla tai ilman. Se peili on esine.

 

Mikä peilaa ihmisen sisintä?

Mikä on peili sielulle?

Peili sellaiselle mitä silmä ei näe.

Niin. Sitä jäin tuumailemaan.

 

Ihminen ihmiselle peili.

Onko kaikki se mitä näet ympärilläsi sinulle itsellesi peili?

Pystytkö peilaamaan omaa itseäsi ympäristöstäsi? Niistä ympärilläsi olevista ihmisistä. Ystävistä, kavereista, tutuista, työkavereista. Ja varsinkin hänestä jonka kanssa arkeasi jaat ja ehkäpä lapsistasi. Eläimetkin reagoivat.

 

On ollut viihdyttävä päivä, kun olen omaa tukiverkostoani miettinyt. enkä nyt tarkoita yhteiskunnan tarjoilemaan taloudellista tai sosiaalista verkostoa, mitään sellaista minkä saadakseen tarvitsisi täyttää lomakkeita lomakkeiden perään, jokainen toki kolmena kappaleena. En sitä vaan sitä millä ollut suurin vaikutus sille mikä minä tänä päivänä olen.

"Kirjankantajat" olleet jossain ajtusten takana huolehtimassa että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja että kaikki mennyt juuri oikealla tavalla. Heitä ei silmä näe. Tukiverkosto sen sijaan ollut sitäkin näkyvämpi.

Ollut niin monenlaista. Kuin taiteilijan väripaletti jossa juuri ne oikeat sävyt jotta taulusta tullut sellainen kun pitää.

Löytänyt jo monta, heistä jokaista ajatellut rakkaudella rakkaudessa. Niin suuri kunnia että jokainen heistä tielle sattunut. Heistä jokainen tavallaan ollut peili joka heijastellut sitä kuvaa josta näen oikean itseni, sen mikä kehon sisällä, takana. Minut. itseni.

Olen iloinen että näen itseni. Paljon ei ole kiinnostanut eikä tule kiinnostamaan kuinka ne kutrit päässä keikkuu tai kuinka monta eletystä elämästä kertovaa arpea kehossa on. Siitä olen ylpeä, minkä näen siitä peilistä mitä silmä ei näe.

Itsestäni, juuri tälläisenä.

 

Paljon on tarvittu. Väripaletin sävyt täyttävät paletin. Paletin jokaisella värisävyllä oma erityislahjansa minun polullani.

On haltijatar, joka havahdutti katsomaan peiliin. Hän joka sai eteentullessaan havahtumaan siihen, että on olemassa jotain ihmisen kuoren alla. Jotain mikä minua, minä. Kohtaaminen, joka vedenjakaja. Aika ennen ja sen jälkeen. Haltijatar, joka sai kiven pyörimään.

Peili, josta näin hyväksymisen välttämättömyyden. Sen että en ole vain yksi muiden joukossa.

On peruskallio, joka ei ole hievahtanut tuumaakaan, vaikka olen itkenyt, huutanut, raivonnut ja kiukutellut. Olen saanut kiukkuni kiukutella, huutaa huutoni, itkeä itkuni, raivota vihaa sisältäni. Eikä murtunut kallio. Se kesti hievahtamatta paikallaan. Olla. Tarvitsin peruskallion lujuutta ja turvallisuutta jotta uskalsin vilkaista peiliin.

Peili, josta näin lujuuden. Kovuus on eri asia. Lujuuden.

On prinsessa, joka omalla elämänasenteellaan on näyttänyt että lammaslaumassa kulkeminen ei suinkaan ole pakollista. Elämänasenteella "koska mä voin" heijastanut sen että lampaallakin voi olla omia ajatuksia, joiden tuumailu, miettiminen ja ajatteleminen on hauskaa. Olemassaolollaan heijastanut että lammaskin voi olla ihan tyytyväinen yksinäinen kulkija, että lammas kestää hengissä vaikka metsässä olisi kuinka paljon susia, kunhan vain käyttää päätään ja ajattelee. Pilkkoo kaiken atomeiksi, analysoi ja miettii. Että kaikkeen löytyy ratkaisu. Ehkä mietin tarpeeksi pitkään sitä, mikä purkki sopii mihinkin kohtaa kotia tai että onko verhot varmasti sävy sävyyn sohvan kanssa. Asioita mitkä tänä päivänä "ihan sama", koska löytänyt niin paljon muutakin ateltavaa ja mietittävää.

Peili, josta näin oman polun, sen että jokaisella omansa.

On hän, joka niin kovin konkreettisesti opetti lempeyden ja pehmeyden. Sen että omaa polkuaan kulkevan on kuljettava hellyydessä ja pehmeydessä. Rakkaudessa rakkaudella. Hän, joka pitämällä kuin kukkaa kämmellä opetti kulkemaan niin että jokainen eteentuleva ansaitsee sen saman hellyden ja pehmeyden. Koska rakkaudessa kulkemalla yksikään ei tallaudu jalkoihin vaan jokainen saa olla ja kukoistaa. Siinä omassaan. Oli suuri oppi. Hyvin suuri. Minulle. Ilman sitä oppia en ymmärtäisi että kaktuksillakin on paikkansa ja tarkoituksensa.

Peili, josta näin rakkauden.

On tuuli, joka on. Yksinkertaisesti on. Olemassa. Vaikka olisi peilityyntä, niin silti tiedän että ennenmin tai myöhemmin tuuli tulee. Tuuli, joka saa ilman virtaamaan jotta on helpompi hengittää. Tuuli, joka pääsee kaikkialle ja joka antanut voimaa siipen alle nousta korkeuksiin katsomaan kokonaisuutta sen mitä tarvinutkin hetkessä. Tuuli, joka tietää kokonaisuuden kannalta juuri ne oikeat ilmavirtaukset ja nopeuden, jolla tuulen on puhallettava jotta systeemit toimii sopivalla tavalla.

Peili, josta näin korkeuksien syvyyksissä olevan totuuden, valon.

On luontoäiti, joka pysäyttänyt. Näyttänyt ja opettanut levollista olemista ja pysähtymistä. Tässä ihmisten yhteiskunnassa vallitsee sellainen kiire ja hoppu että oravanpyörästä poistuakseni olen todellakin saanut ihan opetella sitä rauhoittumista, pysähtymistä ja vain olemista. Matkan varrella havahtunut luonnon kauneuteen, sen rauhaan ja hiljaisuuteen. Kuin itsestään olen rinnalla oppinut myös kiittämään. Kiittämään luontoa siitä että olen saanut tulla ja olla, kiittämään vedestä ja ruuasta jota on suotu, kiittämään siitä lempeydestä, jonka olen luonnonrauhassa kohdannut. Niin lujasti olin oravanpyörässä että ihan piti opetella. Mutta opin. Olen todella iloinen siitä.

Peili, josta näin rauhan.

On yhteisön sisällä oleva shamaani, joka huolehtii siitä omalla tavallaan että kaikki toimii ja että kaikilla on hyvä olla. Että yhteisö toimii ja pyörii juuri oikealla tavalla. Näyttänyt ja opettanut että omista huolehditaan, että omia ei jätetä. Opettanut että omassaan voi seistä järkkymättä tuumaakaan. Sitä periksiantamattomuutta ja sitkeyttä olla omassaan ja tehdä omaansa. Itsensä toteuttamista.

Peili, josta näin sitkeyden.

On hän josta näin voimani. Raa'an voimani, jolle mikään ei ole este, ehkä vain hidaste. Voiman jolla kulkea omaa polkuani.

On hän, joka näytti vastuuni. Sen vastuun joka on "leirinvetäjällä". Vastuun, joka seuraa oman tiensä kulkijaa. Laumassa kulkijana en sitä ymmärtänyt, nyt ymmärrän. Vastuun, joka on kannettava. Vastuu siitä että on tiukasti pysyttävä omassaan jotta leiri ympärillä on ja hommat toimii.

On hän, joka minulle kirkkain peili. Hän, jonka kirkkaus niin valtava, että uskalsin purkaa muurit, pala palalta. Laskea irti. Hän joka vihdoin heijasti minut. Kokonaisuutena. Sen kokonaisuuden kokonaisuutena. Siihen havahtuminen ehkä hetki jota en unohda. 

Minun ihmiseni. Minun elämäni timantit.

Kaiken päälle voisin listata liudan ihmisiä ja eläimiä, joista jokainen ollut minulle helmi, omanlaisensa, jokainen ollut tukena kasvun tiellä, omalla polullani, jota tässä elämässä kulkenut.

Ehdottomasti voisin myös lisätä lapseni, jotka kasvattaneet enemmän minua kuin minä heitä.

 

Peilejä. paljon peilejä. Jokaiselle meistä omansa. Jokaiselle meistä juuri oikeanlaiset jotta voi nähdä itsensä. Nähdä itsensä ja olla itsensä. Olemalla itsensä vankasti omalla polullaan olla peili toiselle. Heijastaa polullaan toiselle sitä kaikkeuden kirkkautta ja kauneutta joita me olemme. Kulkemalla rakkaudessa omaa polkua heijastaa sitä kaikkeuden rakkautta jota me olemme. Kulkemalla valon kirkkaudessa olla majakka varjoihin eksyneelle. Sitä kaikkea se kai on.

 

Nähdä peili. Katsoa peiliin. Olla peili.

Nähdä ja ymmärtää kaikkeus.

 

Niin.

Mikäpä se on tässä ihmisen ollessa ja peiliin katsellessa, timantit käsissä ja helmet kaulassa.