Edelleen höyheniä, ja sulkia.

Paljon. Naurattaa jopa, koska niin paljon.

Näen ne. Ymmärrän ottaa käteen ja tunnustella. Miksi? Miksi juuri tämä? Mitä tuli kertomaan?

 

Tovi sitten mustia. Pelkkiä mustia.

Nyt valkoisia. Lempeän keveitä höyniä, joiden haituvien tanssia on ilo seurata tuulenhenkäyksissä, myös sulkia, joiden jämäkkää ryhtiä ei paljon tuulet heiluttele.

Mutta valkoisia.

 

Jotenkin niin pidän tästä. Tästä höyhenten ja sulkien lempeydestä ja pehmeydestä.

Sivelen niitä, pidän niitä hellästi kädellä. Kuuntelen, katselen.

Toiset annan tuulen kuljettaa, koska olleet hetkensä, toiset vien kotiin, koska tuntuu että niin kuuluu tehdä.

Jokainen kertoo kyllä, mitä ja miksi.