Kuu täysi. Välitunti, lepo, ja aika tehdä kotiläksyjä.

Kotiläksyt näköjään erilaisia kuin alakoulussa. Sellaisia uudella tavalla laaja-alaisia, esseetyyppisiä, pitkiä pohdintoja, ajattelua ja mietiskelyä vaativia kysymyksiä. Sellaisia vähintään kokonaisen kurssin mittaisia.

 

Läheisriippuvuus.

Sana lausuttu ääneen metsän siimeksessä, sen pintaa kevyesti raapaistu. Jäi ajatuksiin. Tänään sosiaalisessa mediassa tuli vastaan loistava kirjoitus aiheesta. Sieltä jäi sanoja.

 

"Aloin suorittaa elämää."

"Ennakoimaan toisten tarpeita."

"Niiden täyttäminen omalla kustannuksella." 

"Samalla sisään kertyvä viha, jota ei uskalla ilmaista."

"Hakea hyväksyntää miellyttämisellä, pitää sitä oikeana tapana olla ihmisten kanssa."

 

Voisin alkaa työnteon pohtimalla äitisuhdettani ja sitä, kuinka minut on kasvatettu. En ala. Se työ on jo tehty. Ollutta ja mennyttä. Minun työ kasvaa siitä yli. Ihmisenä. Katkaista se ketju, jonka näen. Olla sen ketjun vahvin lenkki.

Ajatuksiin jääneet sanat edustaa asioita, jotka jo ymmärretty ja joiden kanssa työtä tehty. Kävelty yli. Muistutuksena kuitenkin siitä entisestä.

 

Sille, mikä on se todellinen opin paikka ei oikein ole vielä sanoja. Se liittyy siihen kehon aivan järjettömään tarpeeseen riippua ja roikkua ihmisessä. Perisynti. Siihen jäätävään menettämisen pelkoon ja siihen tarpeeseen pitää ihminen lähellä keinolla millä hyvänsä. Hieno sana kuvaamaan tätä voi olla mikä tahansa, minulle sanalla ei ole mitään väliä. Vain sillä, mitä sen tarpeen takana on. Jälleen kerran "miksi?"

Se kysymys noussut aina kipeissä paikoissa. Ollut jotenkin helpompi työstää asioita järjestykseen sen loputtoman kyselyn kautta, kerta toisensa jälkeen "miksi?", kunnes asia on  käyty läpi ja ymmärrän.

Tämä niin syvällä ja niin pohjamudan peitossa, ettei sille oikein löydy vielä sanoja. Minä näen sen ja ymmärrän systeemin, mutta en tiedä miksi. Miksi keho toimii niin? Kun kuitenkin ymmärrän että se on asioita, jotka on ei. Piste. Miksi se on niin vaikeaa seistä jaloillaan ja olla vain se mikä on. Yksin. Itse. Minä. Mikä ihme siinä pientä ihmistä niin kovin paljon pelottaa?

Tuntuu että tämä aihe sopisi minun elämäni yliopiston gradun aiheeksi. Kuinka loistavaa. Niin helppo ja mukava. Ja tiedän. Sillä sekunnilla kun tajuan, kun asia aukeaa, tuntuu se yhden oppitunnin aiheelta. Nyt kuitenkin suuri asia, jota ajatuksissaan työstää. Vaikea.

Tulla hyväksytyksi. Olla hyväksytty. Siinä ne sanat, joihin etsiä vastaus. Miksi? Miksi minun pitäisi riittää tai kelvata kenellekään muulle kuin itselleni?

 

Ja tiedän. Minulla on vastaus jo kädessäni. Sielu tietää sen. Sepä vaan antaa kehon miettiä ja ajatella, ymmärtää itse, jotta oivallus on oikea. Sielu tuntee pyyteettömän rakkauden, kehokin tuntee sen tunteena. Sen kuinka se täyttää jokaisen solun ja kuinka sen kauneus saa kyyneleet kasvoille. Sen kuinka se tuo mukanaan nöyryyden, jonka edessä kehokin taipuu muistamaan. Hetkeksi. Kunnes se taas keksii jonkin porsaanreijän, jota käyttäen se pääsee vanhoihin toimintamalleihin käsiksi.

 

Kuitenkin vain tahdon asia? Asia, jonka yli vain käveltävä kerta toisensa jälkeen? Kädessä valona se tunne, joka loistollaan tuo valon pimeyteen. Niinkö? Eipä taida vaan piisata. Minä haluan ymmärtää "miksi?. Sitten on se kurssi suoritettu.