"Anna kaiken olla".

Sanat näyttää syvyyttään. 

 

Anna kaiken olla. Se kaikki on jo. 

Riisua kerroksia, laskea irti sellaisesta mistä aika laskea irti. 

Sillä tuoda uutta esiin, antaa sille tilaa tulla esiin. Antaa uudelle mahdollisuus tulla ja tila johon tulla. 

Antaa virran virrata, antaa sen virran tehdä työnsä, viedä ja tuoda. Kuljettaa.

 

Turhaa ei ole mikään. Kaikelle aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa. Kaikelle. On se sitten missä kerroksessa tahansa, millaisessa muodossa tahansa niin kaikelle ja kaikella tarkoituksensa. Ja aikansa. Siinä se, tarkoituksensa ja aikansa. Pääsemme polulla kulkemisen ihanaan kauheuteen. Irtipäästämiseen. Koska kaikella myös aikansa, olla ja tehdä työnsä. Täyttää se tarkoitus miksi olemassa. Olemassaolollaan ohjata osaltaan sillä kuljetulla polulla. 

Irtipäästö, irtipäästäminen. Asia ja aihe mistä saisi romaanin, tai kaksi. 

Tottuuko siihen koskaan? Turtuuko sen ihanaan kauheuteen lukemattomien toistojenkaan jälkeen? Lakkaako se koskaan repimästä riekaleiksi tuomiensa tunneaaltojen keskellä? Onko jotenkin helpompaa laskea irti silläkään hetkellä kun tietää että irtilasketun tilalle tulossa jotain mikä tuo tarvittua tilalle? 

Ihmisyydessä ollut sellainen asia jossa kertoimet kohdillaan vaikeuden suhteen. 

Riittävän monta kertaa tiputtanut polvilleen, saanut kivussa huutamaan ääneen, tuonut liki eläimellisen puolen pintaan olemaan sillä hetkellä kun on aika. Laskea irti. Asia mikä polulla kulkiessa repinyt rikki sen tehden tilaa henkisesti ja fyysisesti. Riittävän monta kertaa. Se. Mikä se kellekin sitten on, riittävästi. Siihen että alkaa kyllästyttämään ja havahtuu miettimään ja katselemaan asiaa kokonaisuudessa riittävältä korkeudelta jotta se kokonaisuus tosiaan hahmottuu sen koetun kivun eteen. Olemaan se todellisuus. 

Pitää kynsin ja hampain kiinni jostain mitä ei edes ole tai mitä ei voi omistaa. Roikkua varpaillakin sellaisessa mikä työnsä jo tehnyt, osaltaan kuljettanut kuljettavalla polulla. Sitä kokee itsensä älykkääksi, naurun keskellä, kun se todellisuus alkaa hahmottumaan. Virta tuo ja virta vie. Tarvitun. 

Riittävällä toistolla alkaa asian kauneuskin hahmottumaan. Saattaa vaatia tosin jonkinverran tai oikeastaan ihan järjettömästi luonteenlujuutta sekä vähän päälle mielenhallintaa, mutta kyllä siihen pystyy, niihin toistoihin, jotta alkaa aukeamaan. Viimeistään kun tosiaan alkaa kyllästyttämään, ottamaan päähän siinä mittakaavassa että se ajaa katselemaan kokonaisuutta. 

Sitä havahtuu tuntemaan kiitollisuutta siitä, mikä ollut ja miksi ollut. Olemaan kiitollinen siitä että on ollut. Tuonut evästä reppuun sillä olemassaolollaan. Vaatii vaan sitä kokonaisuuden katselemista oman navan sijaan siitäkin huolimatta että se kokonaisuus olisikin sen oman navan ympärillä. 

Sitä havahtuu kiitollisuudessa sanomaan ääneti "kiitos" sillä, ja nimenomaan sillä, hetkelläkin kun on aika laskea irti. Koska se irtipäästetty on työnsä tehnyt, täyttänyt sen olemassaolonsa tarkoituksen. 

Sitä havahtuu sillä hetkellä ymmärtämään sen oman kasvun määrän ja laadun niin kouriintuntuvasti että se voi olla se järkevämpi syy pyyhkiä kyyneleitä kasvoilta kuin se kipu jostain mikä ei todellisuudessa edes satuttanut.

Siihen kantaa ottamatta että tekeekö mikään irtipäästämisestä koskaan helppoa. Koska tarvitseeko kasvamisen ollakaan helppoa? Onko se kasvaminen juuri sitä, että vaikeasta tuleekin kasvun myötä helppoa? Pala kerrallaan. 

 

Mutta löytää se kiitollisuus olemaan ylimmäisenä, sekä ilo siitä että on ollut ja sillä antanut osaltaan kasvun mahdollisuuden.

Ja laskea irti. Kun aika on. 

Juhlallinen hetki kauneudessaan.