Mikään ei ihmistä maadoita niin hyvin kuin siivoaminen. Sen tiedän ja sitä teen. Pysyy tässä ja nyt.

Aina sekään ei kanna pitkälle. Hetki tässä ja nyt, seuraavassa hetkessä jälleen elämän koulun penkillä. Tuntuu että olisin siirtynyt seuraavaan kouluun, tuntuu että päiväkoti, esikoulu ja peruskoulukin jo takana. Ylioppilaslakkikin jo päässä keikkuen nekin paperit kädessä. Jotain ihan uutta, joku ihan uusi maailma mitä en vielä oikein osaa. Tuntuu että katselee reppu selässä yliopiston kampuksella maisemaa samalla miettien, missä seuraava luento pidetään. Tuttua ja kuitenkin ihan uutta. On tehtävä itse, kannettava vastuu itse eri tavalla kun tähän saakka. Pidettävä itse huolta kaikesta.

oltava itse sen elämän vuoristoradan hoitaja, pidettävä huolta vuoristoradan vaunun nopeudesta ja reitin oikeasta kulkemisesta.

Paluuta entiseen ei enää ole, se vaatisi lobotomian ja rankan lääkityksen. Se joku entinen on taaksejäänyttä, jo läpielettyä. Oppi opittu kohtaamaan uusi. Kaikki niin tuttua entisestä ja kuitenkin katselen ympärilleni ujoja ja hiljaisena. Hetken taka-alalta.

Näen maailman takana jotain, jota en kuitenkaan näe, koska sitä ei voi koskettaa. Jotain uusia ulottuvuuksia, joiden olen tiennyt olevan olemassa, olen tuntenut ne, mutta en ole nähnyt niitä. Näen ne jotenkin kerroksina maailman ympärillä, takana, olemassa kuitenkin yhtä ja samaa. Kuulen jossain ajatusten takana vaimeaa puheensorinaa. Kieltä, jota keho ei tunnista. Haluaisin vastata, mutta suu ei taivu sanoihin, joita se ei osaa. Olen osa jotain, mitä en ymmärrä. Kehona en ymmärrä, kehon takana tiedän ja tunnen. Tuttuakin tutumpi. jotain, mille ei ole sanoja.

Se kaikki. Tässä ja nyt.