Kynnyksen yli astuminen toi mukanaan sen. Tyhjyyden.

Sen, että seisot toisten keskellä, etkä kuitenkaan ole läsnä. Kun yhtäkkiä ei enää ole mitään entistä, tuttua ja turvallista. Kun ei ole enää kevyitä sanoja vain hipaisemaan sitä mitä ajatusmaailmassaan tuntee ja kokee. Kun yhtäkkiä todellista on se ajatusmaailma, että siitä on tullut se todellisuus. Ainakin tärkeämpi, jotenkin enemmän läsnäoleva.

Sen ehkä jonkinlainen surullisuus katseessa. Luopumisen haikeuden jonkin entisen irti laskemisesta. Sen tutun ja turvallisen. Surun myös kehon rajoittuneisuudesta, siitä että on kehonsa vanki, ettei voi olla se mitä todellisuudessa on. Jonkin sellaisen, mikä katseen kulmassa näkyy, jonkin minkä kehokin tuntee. Surun ja ikävän jostakin olevasta, jostakin, mistä käsi ei saa otetta, jostakin, mitä kehon silmät ei näe. Sielun ikävää johonkin, sellaisena keho sen tuntee.

Myös sen katseen ilontuikeen, sen suunnatoman ilon koskettamisesta, haistamisesta, maistamisesta, kuulemisesta, näkemisestä. Tuntemisesta.

Se kaikki läsnäolevaa, uutta arkea, jolle ei ole vielä sanoja. Jotain mikä tuntuu kodille, jotain mitä on kaivannut, jotain mikä tuo sen syvyyden.

Luopumisen tuska ja kipeys. Kehon muurien rikkominen. Kaiken tutun ja turvallisen taaksejättäminen.

Jotain uutta kohti, käsi toisen kädessä, kulkien.