Anteeksianto. 

Sana littyen vahvasti sukupolvien ketjun puhdistamiseen. 

 

Ollut vuosien työ. Vuosien. 

Ensin havahtua siihen että olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Yksi, omani. Minun lenkkini sen sitoutuessa ketjuun ennen minua tietäen että on ja tulee lenkkejä minun jälkeenikin. Katsella sitä ketjua taaksepäin. Ymmärtää että jokainen lenkki ollut ihminen, ihmisen kehossa. Sillä omalla elämällään, sillä kulkemallaan polulla jättänyt jälkensä ketjuun. Olemalla yksi lenkki sitä. 

Elämällään jättänyt olemaan, niin, mitä? 

Koko ihmiselämässä olleen kirjon. Tunteita, ajatuksia, niiden kokonaisuuksia. 

Siitä pääsin ajatuksiin siitä, millaista on elämä ollut menneinä vuosikymmeninä? Siitä taaksepäin? Se oli pitkä ja leveä ajatusten tie. Ensin ymmärtää, sen jälkeen hyväksyä. Sen kautta laskea irti vihasta ja katkeruudesta joita tuntenut menneisyyttä kohtaan antaen niiden rakentaa omaa ajatusmaailmaani. Laskea irti ymmärtäen että jokainen eletty elämä ketjussa eletty juuri sillä ja niin kuin mihin ympäristö on antanut mahdollisuuden. Helpoin ehkä ajatella sotavuosien jälkeistä aikaa. Sen kautta ymmärtää kuinka paljon on sen aikaiset ketjun osat tehneet sen eteen että minun aikani on tälläinen kuin se on nyt. Rakentaneet ehkä olosuhteiden pakosta, kyllä, koska mitä muita vaihtoehtoja olisi ollut kuin rakentaa kaikki se uusiksi mikä rikki? Hintansa maksoivat hekin, raskaan sellaisen. Henkisen sekä fyysisen. Kyllä. Ymmärsin sen, että onko minulla oikeasti oikeutta tuomita ja tuntea tunteita jotka rakentavuudessaan miinusmerkkisiä? 

Antaa anteeksi ja laskea irti. 

Kokea ja tuntea kiitollisuutta siitä valtavasta työstä minkä jokainen lenkki olemassaolollaan jättänyt jälkeensä. Astui olemaan seuraavana. Nähdä ja ymmärtää se ihan valtava potentiaali ja voima mikä ketjussa, jossa osa minäkin, on. Ihan huikea! Ja olemalla osa sukupolvien ketjua se kaikki myös minussa, kulkeutuneena ketjua pitkin olemaan olemassa. Ajatella!

Pääsin kohtaan ketjun siivous ja anteeksianto. 

Siivota kokonaisuutta olemaan puhdas. Antaen sieltä nousta käsiin olemaan kaikki se, mikä kaipasi vapautta. Jokaisen lenkin ketjun tuodessa olemaan omaa osuuttaan. Kuinka lukemattoman monta kertaa toistellen sanoja "valossa ja rakkaudessa, valolla ja rakkaudella, minä annan anteeksi" tippaakaan tietämättä mitä käsiin oli kukainenkin tuonut. Vaan niin kävivät yksi toisensa jälkeen tuomassa omansa. Nostelemassa käsiin ihan kaiken haluamansa. Ketjusta sen kaiken mikä kaipasi vapauteen sillä helpottaen ketjun painoa, siivoamalla sitä kirkkaaksi.

Oli pitkä prosessi. Pitkä. Huokaisin syvään kun alkoi tuntumaan että tarvittu tehty. Henkisesti sekä konkreettisesti, mihin se kaikki kiteytyi. Loputonta siivousta, sitä. Konkreettista loputonta järjestelyä ja siivousta. 

 

Vaan mitäpä unohdin?

Mikä jäi puuttumaan paketista? 

Mikä ei tullut edes mieleen, ei edes häivähdyksenä?

Niinpä niin. Ketjua siivotessa, vielä silläkin hetkellä kun tuntui tehdyltä, unohdin itseni. Asian ymmärtämisen hetkellä nousi pala kurkkuun ja kyyneleet kasvoille. Olin unohtanut itseni. Antaa anteeksi itselleni. 

Tai ehkäpä jäi viimeiseksi syystä ja tarkoituksella. 

Koska tiedätkö mikä on kaikkein vaikeinta, suvereenisti ja 6-0? Niin. Antaa anteeksi itselleen. 

Pitkä se oli se toinenkin osuus sen kuitenkaan olematta millään muotoa vaikea tai raskas, päinvastoin. Nosti pintaan kiitollisuuden siitä että saan ja voin, kunnioituksen menneitä kohtaan siitä soivat sen ilon ja kunnian että sain. Että toivat käsiin olemaan, että sain laskea vapauteen. Ilo, kiitollisuus ja kunnioitus. Nöyryys sen prosessin edessä. 

Ja sitten katsoa peiliin. 

Tovin sai hengitellä, ajatella ja kasailla. 

Ihan ajatuksella miettiä sitä kaikkea elettyä ja koettua, ollutta ja olevaa. Katsella kokonaisuutta sen ollessa juuri sellainen kun jo eletty elämä on. Ymmärtää sen kautta sitä, mitä käsiin ehkäpä tuoneet, mille antanut anteeksi, minkä sillä laskenut vapauteen. Nostaa käsiin se kaikki haluttu, se kaikki vapautta kaipaava omiin käsiin ja lausua ne sanat, jokaista sanaa ajatellen jokaisen sanan tullessa sydämestä;

 

"Valossa ja rakkaudessa, valolla ja rakkaudella, minä annan itselleni anteeksi",

Yhdet elämäni vaikeimmat sanat sanoa ääneen.