Sijaistoiminnot.

Se sana tänä aamuna ajatuksissa.

 

Jäin miettimään että onko minussa jotakin vikana, kun en enää koe tarvetta repiä itseäni työn vuoksi ja kalenteri kumisee tyhjyyttään harrastustenkin suhteen. Toki on liki jokaiselle päivälle jotakin, mutta tarkoitan menneiden vuosien kalenterinäkymää jolloin joka ikiselle päivälle oli menoja, parhaimpina päivinä useita. Se on taakse jäänyttä.

Se kaikki mitä lie harrastamiseksi kutsutaan, vapaa-ajan itse valittua itselle mieluista toimintaa, täyttää kyllä ajatuksia, mutta ei kalenteria. On tuntunut mielekkäämmälle se vaihtoehto joka ei täytä kalenteria, vaan toimii periaatteella ”ei ole pakko jos ei halua, mutta voi jos haluaa”.

 

Mutta se sana. Sijaistoiminnot.

Miten tuleekin mieleen ne kaikki vuodet ja kuukaudet kun kalenteriin ei tahtunut menot mahtua. Kuinka oli niin helppoa ja kätevää täyttää päivä toisensa perään kaikella mahdollisella, ihan vaan ettei joutunut olemaan itsensä kanssa. Oli koko ajan niin paljon kaikkea muuta. Ehkä joku siitäkin haipakasta ja menosta nauttii ja siinä ikiliikkujassa viihtyy, mutta minä en. Enää. Ei tarvitse.

Se on vähän kuin parisuhde, mutta itse itsensä kanssa. Ensin huomaa että oho, onkin olemassa minä. Ihan minä itse. Sitten tutustuu, ihastuu ja ennenpitkää rakastuu itseensä. Toteaa että tuohan onkin ihan hyvä tyyppi. Siis se joka peilistä katsoo. Sitten saapuu arki. Sellainen rauhallinen ja tasainen, mukava arki. Syvempää tutustumista ja ennenkaikkea opettelua elämään suhteessa itsensä kanssa.

Vähän niinkuin olisi ja eläisi parisuhteessa toisen ihmisen kanssa. Pitempään kun sitä aikaa yhdessä viettää kenen tahansa kanssa niin väkistenkin tulee eteen niitä toisen piirteitä ja tapoja jotka alkaa pidemmän päälle ärsyttämään. Siinä sitten joko vaihtaa seuraavaan vain todetakseen että jossain kohtaa meistä jokaisesta paljastuu niitä juttuja mitkä ei miellytä. Tai sitten hyväksyy ja opettelee itse elämään niiden kanssa. Jälkimmäinen on vaikeaa, varsinkin tässä parisuhteessa itsensä kanssa, koska sitä toista vaihtoehtoahan ei ole. Paitsi tunkea nyt vaikka se kalenteri niin täyteen menoa ja meininkiä ettei vikoja ehdi miettiä, ehkäpä edes huomata.

Huomata itse itsessään niitä epämiellyttäviä juttuja, jotka sitten joutuu vaan kohtaamaan ja opetella niiden kanssa elämään. Ei niin kovin mukavaa.

Huomata myös se, kuinka paljon ympäristön ja vallitsevan kulttuurin odotukset ja tavat sitovat, tai yrittävät sitoa, tiettyyn muottiin ja kaavaan. Tajuta se, kuinka paljon saa tehdä töitä itsensä kanssa jotta hyväksyisi itsensä sellaisena kuin itse on, varsinkin jos ei nyt satu mahtumaan siihen muottiin tai jos se kaava nyt vaan on jotenkin ihan käsittämätön. Kun kerros kerrokselta paljastuu aina uusia ja uusia piirteitä ja juttuja joihin tutustua syvemmin ja syvemmin. Kohdata omia heikkouksiaan ja vikojaan. Epävarmuutta ja pelkoa.

 

Tänäänkin jälleen miettinyt, että olenko minä hullu, täytänkö länsimaisen lääketieteen kriteerit diagnooseille skitsofrenia tai kaksisuuntainen mielialahäiriö vai olenko vajonnut lopunelämän psykoosiin vai selittääkö kaiken kenties jokin neurologinen diagnoosi kuten autismi tai asperger. Jep jep. Niin on syvään rakentunut ne odotukset ja muottien rajat että hetkittäin on vaikea vain todeta että minä olen minä. Minä. Ilman että muotit kiristäisi jotenkin muodottomaan tilaan. Ehkä minä jonkin diagnoosin saisin, jos elämääni menisin jollekin valittamaan, mutta mitä sitten? Tekisikö se minua sen hullummaksi kun olen? Muuttuisinko jotenkin? Hyväksyisikö yhteiskunta helpommin osaksi itseään jos kävelisin sen kaduilla diagnoosilappu kädessä ja sen kertovan numerosarja otsaani leimattuna? Mitä sitten jos en koe tarvetta täyttää elämääni työllä tai tukkia kalenteria kaikenmaailman menoilla, varsinkin kun tiedän että seuraisi uupumus, en minä sitä enää jaksaisi. Kun on hyvä olla näin. Parisuhteessa itseni kanssa.

 

Voinko vain todeta itse itselleni, iloisesti hymyillen, että minä olen ihan vaan minä. Sellaisena kuin olen.

Niin. Sitähän voi sitten miettiä lopun päivää..