Kädet on auki, niitä polttaa ja pakottaa.

Mieli on tyyni ja rauhallinen. Olo levollinen.

Sielu laulaa, aivan äärettömän kaunista ja lempeää sävelmää. Haltioituneena kuuntelen sitä, tiedän että se olen minä, tiedän sen olevan syvää ja puhdasta, se olen minä.

Sekin ääni tulee metsästä. Metsä, jossa laulaa linnut, puut kertovat omia ikiaikaisia tarinoitaan, kasvit kujeilevat kulkijan kanssa. Metsä, jossa asuu lempeys, ilo, nauru ja rauha. Rakkaus. Levollinen rakkaus.

Se metsä olen minä, se metsä on minussa.

 

Katselin hetkessä hallia. Se oli sellainen aivan valtavan suuri, kuin lentokonehalli. Rakennus, jota en ollut koskaan nähnyt aiemmin, minulle uusi, kuitenkin jotenkin tuttu. Halli oli sisältä tyhjä. Aivan totaalisen tyhjä, siellä ei ollut pölyhiukkastakaan leijumassa tuulenpyörteissä. Tyhjä.

Tunsin sisälläni sen saman tyhjyyden. Hetki elämässä, jolloin olin täysin tyhjä. Ei mitään missään. Ei ajatuksia, ei tunteita. Ei mitään. Tyhjä. Pöytä täysin puhdas. Kaikki poissa.

Kiertelin hallia, katselin ja ihmettelin sen kaikuvaa onttoutta. Tarkastin jokaisen nurkan kuin etsien mitään kuitenkaan löytämättä. Sammutin valot, suljin ovet ja lähdin kulkemaan. Minun omani odottivat ovella, katselivat ovien sulkeutumista. Karhuni ja haukkani, minun ystäväni. Nekin osa minua. Minä niitä. Kokonaisuutta.

Karhu vasemmalla kulkien, haukka oikealla kädellä istuen kuljettin pitkä matka. Hiljaisuudessa. Kaikki yhdessä, haukkakaan ei lentänyt, sekin halusi olla lähellä. Matka oli tärkeä. Minulle ehkä elämäni tärkein. Löysin metsäni, yht'äkkiä näin sen, ymmärsin olevani oman metsäni reunalla. Lopen uupuneena, kyyneleet kasvoilla ymmärsin löytäneeni sen omani, sen jossa asuu minun voimani, minun rakkauteni.

Hyvin väsynyt, rajoille saakka uupunut sai leponsa. Unen kaltaisen syvän rauhan omien ollessa suojana ja turvana.

Hämmentynyt, aivan hirvittävän hämmentynyt sen metsän kauneudesta ja elinvoimasta. Näen että siellä on se kaikki mitä elämän aikana peileistä olen peilannut. Se kaikki ja vielä paljon muuta.

Ymmärrän nyt sen hellän napakan kysymyksen "Miksi etsit ihmisestä sellaista mitä ihminen ei voi antaa?". Niin. Ei tarvitse etsiä enää. Se kaikki on metsässä, minussa.

Minä.

Rakkaudella ja nöyrällä kiitollisuudella kyyneleet kasvoilla ajatuksissa enää sana "kiitos".

Jokainen kyynel puhdistaa, vie valuessaan palan jotain kertynyttä pois. Kuivaan niistä jokaisen hellyydellä, rakkaudella saatan jokaisen pisaran valoon jossa jokaisen niistä puhdistetaan.

 

Olen omassani. Tiukasti ja vahvasti. Ympärillä on vahvat suojaukset, venytettynä reilusti yli käden mitan päähän jotta saan tilani liikkua törmäämättä mihinkään. Suoja on joustava, se myötäilee ja liikkuu. Ulkoapäin se ei anna koskea itseensä, se väistää kaiken ulkopuolelta tulevan kosketuksen. Siitä ei pääse läpi kuin ehdoton valo ja puhdas rakkaus. Olen suojassa ja turvassa. Omassani. Ego myös ulkopuolella, tiukemmin kuin mikään muu. Tiedän täysin selkeästi että sen kipuun ja viiltävään tuskaan en saa lähteä mukaan, ei enää, olen oppinut kävelemään sen yli, jättämään sen ahtaat rajat taa. Sen aika on ohi että se vie syvyyksiensä hämäryyteen, se on jo nähty ja ymmärretty. Sieltä pois haettu, sen aika ohi.

Minussa on kaikki. Kaikki. Näen sen. Tunnen sen.

 

Ihmisenä vaatinut paljon, ihminenkin osa kokonaisuutta, kaikkeuden huolenpidon alla sekin.

Ympärillä kulkevat ja olevat ihmiset muistutelleet olemassaolostaan, kuin kertoakseen että hei, kyllä me täällä ollaan, älä unohda sitä. Juuri oikealla hetkellä.

Juuri oikealla hetkellä vei hevonen väsyneen metsään. Puin päälleni viittani, vedin hupun kasvojen suojaksi, olin hetken näkymätön. Sain hetkeni ja rauhani nähdä metsän lumoava kauneus ympärillä, muistaa sen lempeän turvallisuuden, ihmisenä.

Juuri oikealla hetkellä kuulin ihmisen lempeät sanat jotka pyysi luokse, sain hetkeni kerätä voimani ihmisten ympärillä ilman mahdollisuutta vajota, pudota. En jäänyt yksin. Sain hetkeni.

Suojassa ja turvassa.

Juuri oikealla hetkellä.

 

Tiedän myös olevani kaukohoidossa. Tiedän, tunnen sellaisen energian puhdistavan minua jonka edessä on täydellinen turva avata ovet ja laskea sisään. Kohdata myös ihmisenä. Suuria on ollut asiat, joita olen käsiin antanut, mitä kädet löytäneet. Suuri on ollut turva käydä läpi ja antaa tuulen humista läpi, antaa sen kuljetettavaksi se kaikki mitä se tullut hakemaan.

 

Minun metsäni, minun rakkauteni. Suojani ja turvani.

Minä.

Olen rakkaudessa, olen valossa.

 

"Kiitos".