Jotenkin minusta tuntuu että ymmärsin jonkin uuden asian tänään. Sellaisen tärkeän.

Se liittyy jotenkin siinä omassa valossaan olemiseen ja kulkemiseen. Jotenkin siihen, että  ei pidä lähteä egon pelkoihin ja kiukkuihin mukaan. Ohhoh ja hupsis. Oho. Olen häkeltynyt. Joutuu ihan miettimään.

Edessä oli tilanne, joka jo tilanteena epämiellyttävä. Jokaisessa on oma heikko kohtansa, sellainen herkin, ja tämä tilanne sellainen, jonka tiesin kohentelevan hiilihangolla minun herkintä kohtaani. Erittäin kaukana mukavuusrajojen ulkopuolella.

Se meinasi saada napattua. Hiipi pirulainen niin hiljaa, että melkein. Mutta se valo on näköjään hyvin tietoinen sen, egon, metkuista ja konsteista. Oikealla hetkellä sanat "Hei, ei ole mitään hätää. Rakas, kaikki on ihan hyvin. Älä lähde siihen mukaan, katso, älä lähde mukaan". Jotenkin näin taas valon roikottamassa rimpuilevaa egoa niskasta. Naurahdin. En lähtenyt mukaan. Vaikea tilanne hoitui itkemättä ilman ylilyöntejä, rauhallisesti. Tuli hyvä mieli. Hiljaa on mielessä kiitetty.

Tuntuu että kyllä. Ihan on järkevä ja viisas juttu. Miksi lähteä egon matkaan jos on parempi olla valossaan? Se pimeys vielä sen verran tuoreessa muistissa, että kannustaa oppimaan uutta. Jotain järkevämpää. Olo on täydellisen seesteinen ja rauhallinen. Jotenkin ihan uusi ja kummallinen olo.

Tälläinenkö minä oikeasti olen? Sen egon kuoren alla. Tyyni ja rauhallinen? Lempeä?

Onko minusta tulossa oikeasti mukava ja miellyttävä ihminen?

 

Nyt joutuu ehkä vetämään henkeä ja ihan istumaan. Kun minusta tuntuu että tämä on nyt vähän kummallista ja outoa. Olotila on ihan uusi. Tyyni, rauhallinen ja lempeä? Minä?

Kaikki kipu on poissa, tuska haihtunut tuuliin. Raivo hakattu ulos. Kirjoitetut sanat antaneet tilaa uusille ajatuksille. On kummallisen kevyt olla. Itkettää ja hymyilyttää. Kaiken täyttää se rauha, lämpö ja rakkaus. Jokaisen solun.

 

Tälläinenkö minä oikeasti olen?