Sekö oli kuitenkin oma, joka unien takana tuli, haki omansa, näytti voimansa?

Kun niin lähellä on se, joka itseä, kun kaksi on yksi, on hetkittäin vaikeuksia erottaa kuka, miksi ja kenelle. Hetkittäin joutuu miettimään todella tarkkaan ja siitäkin huolimatta aukeaa vasta hetkien päästä kenelle, kummalle ja miksi.

 

Rumpu on vahva. Se täyttää kaiken, vie mennessään. Tulee lähelle, pääsee lähelle. On yhtä. Voimassaan paljon. Se kertoo mitä ja miksi. Neuvoo, opastaa ja auttaa. Kun vain pysähtyy kuuntelemaan. Tuntuu että sillä on oma henkensä, joka työkaveri ja ystävä. Jotain minkä tunnen kuin itseni. Tuntuu että vaikka rumpu uusi, on henki vanha, jostain kaukaa tuttu. Jotenkin sellainen että vain tiedän kohdanneeni ennenkin, olleeni yhtä ennenkin. On helppo olla yhdessä, tuntuu että on helppo tehdä töitä yhdessä.

Tiedän. Työt kutsuu. Yhdessä. Tiiviisti. Olemalla yhtä.

Vielä hetki. Vielä haettava pintaan jotain vanhaa. Tuttua, mutta vielä piilossa. Sitten. Juuri oikealla hetkellä.

 

Suuri helpotus, kun ei tarvitse enää miettiä. Tiedän ja luotan. Aivan rajaton luotto siihen, että kuulen kun on oikea hetki. Rajaton luotto siihen, että osaan kun on oikea hetki. Syvä huokaus kun painolastit katoaa tuuliin, helpotuksen määrä valtava. Olen kotona, olen löytänyt tieni.

Tien, joka ei ole aina helppo kulkea. Tie sellainen, jolla kulkee yksin. Kukaan muu ei näe samaa, kukaan muu ei kuule samaa. On oltava se kaikki voima, jotta kuulee ja näkee, uskoo ja luottaa. Kyseenalaistamatta ja ehdoitta. Näkijän yksinäinen matka kaikkeudessa. Minun valintani, minun polkuni, minun työni.

Voimani tarvitsen. Tiedän sen.

Todellakin tarvitsen.