Kuunkierto. Elämänkoulun oppitunti, sille se nyt hetkessä tuntuu. 

Nousevalla nostaa olemaan sen, mikä täydellä kirkasta ja mitä sitten voi laskevalla pohtien järjestellä olemaan. Sillä tutuksi käyneellä systeemillä. Kierto toisensa perään lukujärjestyksen aiheiden tullen yllätyksinä. Tai yllätyksinä ja yllätyksinä, sinänsä harvemmin kovin paljon täysin uutta, arvoituksellista vain se, jotta millä intensiteetillä, syvyydellä ja miltä kannalta katsottuna. Aiheita, teemoja voi nousta yksi tai sitten useampi. Sekin sitä yllätyksellisyyttä. Voi olla käytännönläheisiä tai sitten varsin riittävän määrän ajattelmista vaativia. Tai sitten molempia sekaisin. 

Niin monta kertaa matkan varrella vilkaisu taivaalle riittänyt selittämään ajatuksia tai olotilaa. Kuunkierto, sen vaiheet. Niin tutuiksi tulleet. 

Pyynnöstä toki myös välitunnit olemassa, toki saa aikansa olla ja hengittää jos se tarpeen. Se sitä universumin lempeyttä. Tuntuu nyt vaan sille että onpa tämä lukukausi, lukuvuosi, joku erillinen koulu tai intensiivikurssin jatko-osa tai ihan mikä tahansa, niin nyt on opiskelumotivaatio sen verran selkeä ja suora, tahtotila siinä määrin vahva että välitunti saa odottaa aikaansa. On sellainen olo ja mieli että tästä, mikä ikinä onkaan, tuskin jään uusintaa tai keratausta kaipaamaan, sen mukaisesti sitten katsottava ympärille ja ymmärrettävä se mikä opiskeltava. Ja opiskeltava niin että menee ymmärrykseen saakka. 

Seuraavaksi kuvioon astuu tämän koulun yksi hienoimmista ominaisuuksista. Universumin vastavuoroisuus. Siihen vain luotettava että elämä kantaa, että se antaa. Vastavuoroisuus tuo sen tuen niihin hetkiin millä tuntuu toivottomalle. Niihin hetkiin kun tuntuu että jää jumiin, että on vaikea ymmärtää tai nähdä sitä haluttua kokonaisuutta. Niihin hetkiin kun kaikki kerääntyy solmuksi ajatusten syvyyksiin. Silloin astuu olemaan vastavuoroisuus. 

Se voi olla symboliikan kautta tuotu ajatus millä solmu lähteekin yhtäkkiä aukeamaan. Tai se voi olla yksi ääneti kuiskattu sana. Tai se voi olla ihan vaikka kolme lausetta mitkä sanoillaan tuo selvyyden, sen että se solmu aukeaa. Sanoja, joiden sisällä se kaikki tarvittu. Se kaikki mikä auttaa tilanteessa eteenpäin. 

Sepä se. Sanoja. Niitä, joiden sisällä kaikki.

Puhuttuja, ääneen sanottuja, tai kirjoitettuja. Kaikki sama. Sanoja. Tavalla tai toisella. 

 

Päästään siihen jo opittuun. Se tuntuu hyvälle ymmärtää jo opittuja asioita, että ne on jo opittu, että ne on jo olemassa. 

Sanojen tuottaminen. Tavalla tai toisella. 

Sillä hetkellä kun se hyvälle tuntuu, sillä tavalla kun se hyvälle tuntuu. 

Tämäkin nyt sitä sarjaa että todella on saanut opetella, voi taivas että on saanut opetella. Tapaa jos toistakin. Antaa itselleen lupa, kerätä se rohkeus antaa lupa. Matkan varrella niin lukemattoman monta hetkeä joilla saanut todellakin kerätä olemaan se ihan kaikki rohkeus antaa itselleen lupa. Sanoa, kertoa. Se, mikä hyvälle on tuntunut. Kyseenalaistamatta sanoa ja kertoa se, mikä hyvälle tuntunut. Sai opetella ja saa edelleen opetella, tuntuu että teema jota kieritellään ja pyöritellään kaikista mahdollisista suunnista olemaan vielä senkin jälkeen kun kuvitellut jo teeman olevan käsitelty. 

Itsensä julki tuominen. Silloin kun se tuntuu oikealle ja hyvälle. Tätä korostaen, silloin kun se tuntuu oikealle ja hyvälle. Varsinkin silloin. Tähän sarjaan ei kuulu ihmisyyden kömmähdykset liittyen ihmisyyden mutkikkaan ja ihan käsittämättömän kummalliseen sosiaalisen kanssakäymisen kuvioihin, vaan tämä sitä syvyyttä. Tuoda itsensä julki sanojen muodossa silloin kun sanat tulee syvyydestä. Ensin opetella tunnistamaan se, oma intuitionsa, ja sen jälkeen antaa lupa. 

Jatkoon takuu vain sille että helppous lakkaa olemasta. Ja toisaalta se myös astuu kuvioihin. Sen jälkeen kun ymmärtää milloin on aika, milloin on lupa ja milloin on tarve, syystä tai toisesta. Yksinkertaista sen olematta sitä. 

Nieleskellä on saanut enemmän kun yhden kerran sellaisella hetkellä kun on vaistomaisesti ymmärtänyt että on vaan pakko, että on pakko kertoa tai sanoa. Syystä tai tosiaan toisesta. Tai pakko ja pakko, sanana vähän kyseenalaisen ruma, riittävä kuitenkin kertomaan sitä tunnetta kun sanat vaan haluaa tulla, muodossa tai toisessa. Sitä tunnetta, sitä hetkeä kun tiedät, ymmärrät ja tajuat sanojen olevan sellaisia mitä tarvitsee, itse tai se toinen, päästäkseen eteenpäin. 

Niin ja ajatella, se voi joskus olla se yksi ainoa sana. Sekin voi piisata.. 

Vaan olenpa oppinut. Osaan jo tunnistaa fiiliksen mistä tiedän että tuotava olemaan jotta matka jatkuu, että sanat ne tarvitut matkaeväät joilla se matka jatkuu. 

 

Se on metka koulu tämä elämänkoulu kun ottaa ja alkaa opiskelemaan. Yllätyksiä täynnä kierros kierrokselta ja kerros kerrokselta. Takuuna se että tavallinen ja tylsä lakkaa olemasta, ihan taatusti lakkaa olemasta, ja se, että opiskeltavat asiat juuri oikeita, juuri sellaisia itselle sopivia.

Palataanko sanaan "Miksi?". Siitäpä se saattaa vaikka lähteä...