Sepä se onkin sitten seuraava tuumiskeltava asia.

Kontrolloimisen tarve.

Miksi?

 

Eikä tätä tarvitse todellakaan mietiskellä itseään kauempaa. Ihan olen itsekin elänyt elämääni mietiskellen kaikkia mahdollisia tilanteita ja asioita, että kuinka voin kävellä niissä, elää niitä ja kohdata hetkiä etten vaan mitenkään mokaisi tai joutuisi kohtaamaan asioita jotka epämiellyttäviä tai joita pelkäisin. Elänyt elämääni suorittaen ja kontrlloiden.

Ihan kuin olisin voinut itse määritellä sillä poskettomalla kontrolloimisella polkuani. Jepjep.

Mutta minä pelkäsin. Aivan kuollakseni pelkäsin.

Mitä minusta ajatellaan, miten minuun suhtaudutaan. Sitä, mahdunko porukkaan, hyväksytäänkö minut, löydänkö paikkani.

Muuttuiko mikään sillä jokaisen tilanteen ja hetken, ihan jokaikisen asian kontrolloimisella? Jaahans. Tuskin. Luulen että eipä muuttunut. Päinvastoin. Taisin sillä kaikella ja ihan loputtomalla ajatustyöllä vain kiskoa sitä kaikkea puoleeni, sitä kaikkea mitä yritin välttää hiki hatussa.

Kuinka monta kertaa piti ihmisen mokata ennenkuin tajusin että siitähän jääkin henkiin! Kuinka monta kertaa piti kyyneleet kuivata kasvoilta ennenkuin tajusin viihtyväni itse itseni kanssa ja että en kaipaa enkä tarvitsee hyväksyntää keneltäkään muulta kuin itseltäni, että kelpaan ja riitän itse itselleni? Kuinka kivikkoinen polku piti kontata läpi eestaas ennenkuin meni perille se, että olen itse itseni pahin vihollinen, että seison ihan itse onneni edessä.

Sen kontrolloimisen tarve kun on kadonnut jonnekin. Otti ja katosi.

Eikä se tarkoita että eläisin elämääni läpikotaisin hällä väliä -ajatuksella, ehei. Tottakai ihmisen on ihmisten yhteiskunnassa sopeuduttava olemassa oleviin lakeihin ja sääntöihin, noin niinkuin maalaisjärjellä tämä, mutta usein kysyn itseltäni kuitenkin että mitä sitten? Mitä sitten jos on pyykit pesemättä tai hiekkaa lattioilla, mitä sitten? Kuolenko minä tai joku muu siihen? Mitä sitten vaikka mokaisin tai nolaisin itseni? Niin. Mitä sitten? Kuolenko siihen? En. En kuole. Eikä kukaan muukaan.

Kai se, että elin niin pitkään elämääni suorittaen, koska kuvittelin että joku muu haluaa niin tai noin, oli tavallaan kontrolloimista, pelkojen pakenemista. Oli helpompaa tehdä niinkuin kuvitteli jonkun toisen toivovan minun tekevän tai olevan kuin että olisin tehnyt niinkuin itsestäni tuntuu hyvältä. Koska niin toimien en joutunut kohtaamaan itseäni. Ei ollut pakko koska peilasin omia toiveitani muista ihmistä.

Pystyin koko kapasiteettia käyttäen suorittamaan ja kontrolloimaan. Elämääni ja itseäni.

Ja antamaan pelon määritä ja määritellä elämääni. Pelkojen jotka ihan itse olin luonut ja joita ihan itse olin ruokkinut.

 

Niinpä niin. On se peiliin katsominen jännää touhua, mutta kuinka paljon kauneutta ja iloa minä sieltä peilistä tänä päivänä näenkään. Hymyilen ja nauran. Olen ylpeä itsestäni, siitä että uskalsin. Kohdata itseni, tutustua itseeni ja ennenkaikkea siitä, että uskallan ja tahdon elää elämääni niinkuin se minusta hyvältä tuntuu. Pelkäämättä ja kontrolloimatta sitä koko ajan kaiken mahdollisin tavoin.

Tulee mitä tulee. Eilinen meni jo, huominen tulee kun tulee. Tässä ja nyt. Hymyillen.

 

Niin. Naurattaa. On ne tavarat edelleen kodissa paikallaan. Suurinpiirtein jokaisella tavaralla on paikkansa jotta sitten kun ne hiekat sun muut alkaa häiritsemään minuakin, vaikka hiekka tosin hieroo mukavasti jalkapohjia, on se pakollinen siivous helppoa ja vaivatonta. Enää ei tarvitse hinkata kaappien ovia tuntia joka päivä, kun ei vaan tarvitse, eikä myöskään tarvitse tehdä paljoa muutakaan ihan vaan siksi että luulisin jonkun toisen minun tekevän sitä, tuota taikka tätä.

Suorittamisen ja kontrolloimisen aika on ohi.

On aika elää ja olla.

Nauttia hetkestä. Tässä ja nyt.