Hämmennyksen ja hämmästyksen määrä kun katsoo polkua taaksepäin.

Kuinka on huolissaan oltu ihmisen kasvusta lapsesta aikuisuuteen. Huolissaan, koska kai nähty että se ihminen ei kuullut, ei tuntenut. Se maailma katosi jonnekin. Ihmiseltä. Kuljettu kuitenkin ihan liki, en ole ollut yksin. Se maailman vain usvan takana piilossa.

Hymy kasvoilla tajuan, että sillä samalla sekunnilla kun olen sanonut "tahdon" ja lähtenyt polkuani tietoisesti kulkemaan, olen saanut ihan kaiken sen avun ja tuen, mitä on suinkin voitu tarjota ja antaa. Paljon. Koko matkan ajan on ympärillä ja mukana kuljettu. Jokaisella metrillä. Annettu antamisen ilosta ja riemusta, tungettu korvat ja suu täyteen sitä kaikkeutta, kun lupa saatu. Mitä parhautta ja kauneutta. Ihanuutta.

Hymyilen ja nauran, kun ymmärrän yhteyksiä asioiden välillä. Miten mikäkin asia on tapahtunut juuri oikealla hetkellä. Kuinka juuri se oikea ihminen on astunut elämään juuri sillä oikealla sekunnilla. Sanonut oikeat sanat, joista muodostunut opittava asia. Näyttänyt oikean tunteen juuri siihen hetkeen, opittavaksi tai turvaksi. Kuinka kaikella on tarkoituksensa ja kuinka huolella on palapeliä rakennettu.

Ihan itse, mutta en yksin.

 

Se kaikki on ollut kuin kartta vaeltajan kädessä kulkea oikeaa reittiä kohti kotia, josta vaellukselle lähtenyt.

 

Taas uuden edellä. Edessä oppimisen iloa ja riemua. Olkoon koulu mikä tahansa, eskari tai yliopisto, etsin pulpettini kysyen "Mitä seuraavaksi? Miksi?". Matka jatkuu. Eikä kukaan tai mikään sanele mitä tai miten pitäisi. Saan määritellä itse itseni. Olla minä. Se riittää. Se on täydellisen hyvä.

 

Niinpä. Voiko enää suuremmassa suojeluksessa kulkea?

Hymyilen.