Näen ihmemaan, sellaisen minulle aivan uuden huvipuiston, jonka olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Olen kuin pieni lapsi aidan takana. Aivan lumoutuneena katselen aidan takana avautuvaa ihanuutta. Sitä härveleiden paljoutta ja niiden värikylläistä loistoa. Katselen ja mietiskelen. Ihmettelen jotta voiko se kaikki olla totta? Onko se oikeasti se kaikkeuden kauneus sen aidan takan, odottamassa minua? Onko se kaikki tosiaan käden mitan päässä, hilkkua vaille käsissä kaikessa loistossaan?

On kuitenkin portti, josta kuljettava. Muuten ei tuohon unelmien ja haaveiden ihmemaahan pääse. Vain portista, koska aidat niin korkeat ja sellaiset ettei niistä pääse yli eikä ali, ei edes läpi. Ja siinä tulee se pienoinen ongelma. Siitä portista. Tai ei se mikään ongelma ole, hidaste vain, mutta kuitenkin sellainen että tiedän jo nyt pelkästään porttia katsomalla että henki tulee salpautumaan, liki pitäen paniikkikohtauksen paikka ja ahdistus vielä kirsikkana kakussa. Joudun kävelemään vielä kerran pois mukavuusrajoiltani niin pitkälle että rajat häipyy jonnekin silmänkantamattomiin selän taa. Itse ja ihan itse. Ja tällä kertaa myös yksin. Vielä se yksi, se suuri egon järjestämä kynnys. Siinä portilla.

Vastaanottaminen. Kyllä. Sepä se.

Koska egon valtava tarve kontrolloida aina ja kaikkea estää energioiden vapaana virtaamisen ja kulkemisen on pakko opetella laskemaan irti ja opeteltava ottamaan vastaan. Kulkea kohti ääretöntä ja laskea irti. Annettava siten energioille vapaus kulkea ja ryöpytä juuri niinkuin tarkoitettu on ilman egon esteitä.

Ei se sen vaikeampaa ole. Teoriassa.

Käytäntö aivan tyystin toinen asia. Jotain niin jäätävän pelottavaa että naulitsee täristen selkä vasten muureja. Salpaa melkein hengityksen ja saa aikaan ahdistuksen. Tärinän ja vapinan. Pentu ei osaa, sitä pelottaa. Kaikki uusi pelottaa, koska ollut niin kauan lukittuna muurien taa, se ei voi osata, se ei voi ymmärtää. Mutta se katselee, se haluaa oppia. Kai se pentu on se ydin, se herkistä herkin, joka visusti piilossa muilta. Minä, minun.

Puolustusreaktiot kuitenkin poissa, vain pelko ja siitä johtuva ahdistus.

 

Ottaa vastaan.

Riisua itsensä paljaaksi ja ottaa vastaan. Olla toisen edessä alastomana kaikista suojauksista ja ottaa vastaan kaikki. Ilman että kontrolloit aina ja kaikkea ohjaillen ja junaillen asioita niin että kuljetaan aina omilla mukavuusrajoilla oppimatta mitään uutta. Ottamatta vastaan sitä kaikkea uutta mitä olisi tarjolla ja jonka kaiken tarvitsee kulkeakseen polullaan eteenpäin jäämättä sen rajan taa josta kuitenkin haluaa yli kävellä.

Siitä viivasta ei yli pääse jos ei pysty kasvamaan ja oppimaan uutta. Jotain mitä niin paljon haluaa, mutta joka on ison kynnyksen takana.

Vaatii paljon ajatustyötä että uskaltaa huvipuiston portille kulkea. Vaatii vielä vähän enemmän ajatustyötä että uskaltaa kulkea siitä portista. Vaatii ihan hirvittävän paljon rohkeutta kulkea siitä, vaatii jokaisen voiman rippeenkin käyttöön että pystyy ja kykenee siitä kulkemaan.

Pelottaa.

Pelottaa. Vaikka sen kauneuden näenkin. Pelottaa. Vaikka niin hirvittävän kovasti haluaisin ja tahtoisin.

 

Tiedän. Käden hellä kosketus vie sen pelon pois. Tiedän. Mutta nyt kuljettava itse ja yksin. Se viimeinen kynnys. Yksin.

Käytössä on paljon, aivan järjettömän paljon.

Silti.

Pelottaa.

 

Sen pelon yli kuljettava ensin.

 

Ego. Se niin miellyttävä ja mukava ystävä.

Ja kyllä. Rivien väli suorastaan roiskuu sarkasmia.