Jokin ympyrä on sulkeutunut.

Kädet kertoi sen.

Ympyrä joka aukaistu keväisellä kalliolla. Hetkellä jota ei ihminen minussa ymmärtänyt. Hetkellä jolloin kuitenkin niin paljon, hetki joka niin valtavan suuri. Ihminen minussa ei olisi pystynytkään ymmärtämään, se ihminen joka takana, ihminen joka ei enää pinnassa. Hetki joka ei ollut tästä maailmasta, hetki jolloin aloitettiin konkreettisesti paljon.

Yön kauneudessa ympyrä sulkeutunut, käsi etsi käden, painautui kii toiseen, siihen niin tuttuun ja niin rakkaaseen. Virrat sai virrata, kulkea saumatonta tietään toisesta toiseen, kertoa kieltään jotta ymmärtää.

Kaksi on yksi, ja kuitenkin kaksi.

Ympyrä on sulkeutunut.

Ympyrä, jonka kuului sulkeutua että polku voi jatkua.

Ympyrä, jossa kahdesta muotoutuu yksi.

Ympyrä, joka elää ja muotoutuu. Hakee muotoaan.

Ympyrä yksinään kovin haavoittuvainen. Ympyrä, jota voisi pyöritellä ja kieritellä. Ympyrä, jonka voisi painaa kasaan. Ympyrä, jota saisi pompoteltua kuin palloa. Ympyrä, jota voisi kädessään heilutella kuin rannerengasta.

 

Kolmio.

Ympyrästä kasvaa kolmio. Tasasivuinen kolmio, joka niin vahva kuin vain voi vahva olla. Kolmio, joka elää ja liikkuu, leijuu ja pyörii, kääntyen aina heikoimman eteen tai taakse suojaten ja turvaten.

Kolmio, jossa käsittämätön voima ja lujuus.

Kolmio, jota ei pyöritellä, ei paineta kasaan eikä pompotella. Kolmio, joka omassa voimassaan kaikkeuden kirkkautta loistaen kantaa kulkijaa. Kolmio, jossa ääretön suoja ja turva. Kolmio, jossa kaunein rakkaus. Kolmio, joka voimassaan käsittämättömän luja.

Kolmio, jossa jokainen pitää toisistaan kädestä kii.

 

Rakkaus. Sen voima ja lujuus. Kauneus.

 

Taivas, myös maan päällä.