Olla omassaan. Pysyä omassaan. 

Siinä omassa voimassaan, siellä missä se kaikki. Se ihan kaikki.
 
Siinä se. Seuraava projekti. 
Sen ymmärtäminen, sen sisäistäminen, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa.
 
Seistä omassa totuudessaan. Katsella sitä, kuunnella sitä. Ilmentää sitä, olla sitä. 
Kuulostaa helpolle sen olematta sitä. 
 
Mikä on minun totuuteni? 
Mikä on se puhdas, oma totuuteni rakentuneiden, nousseiden rajojen sisällä?
Sellainen mikä minun, vain ja ainoastaan minun. Minua.
 
No. Kohdan "helppo" kohdalle jäi rasti laittamatta, samoin kohdan "tavallista tai tylsää". Juuri sitä saanut mitä tilannut, ihan juuri sitä ja ihan runsaalla kauhalla, tuntuu että ihan suurella saavilla. Sitä syvyyttä. Sitä, missä se kaikki mikä ihmisyyden, egon takana piilossa, suojassa ja turvassa. Kuitenkin olemassa. Niin. Mikä on minun totuuteni? Kysymys, joka tuli eteen sen hetken kautta mikä rumuudessaan nosti niin valtavan ja niin silmittömän raivon valtaan, että oli aika, kävellä yli. Se kivikko. Sepä se. 
 
Antaa sen tornadon pyyhkiä ajatusten puuhamaa sileäksi, ihan täysin sileäksi. Antaa sen tornadon pyyhkiä, siivota ollut ja mennyt. Ja kävellä yli. Sillä, kävellä yli. Siinä se. Siivota, sillä tyhjentää jo mennyt. Se sitä kerrostumien etsimistä ja hakemista. Niiden siivousta, tuoda sillä kukoistamaan se tyhjyyden kirkkauden kauneus. 
 
Kuulostaa helpolle, senkään olematta sitä. 
 
Mitä tilannut, sitä saanut. 
Tämä on hyvä, nyt just hetkessä hyvä.
 
 
Tyhjyydessä täysi.
 
Tyhjyydestä täysi.