Kauan antoi kalliot odottaa itseään. Oikeaa hetkeä. 

Sitä oikeaa hetkeä antaa rummun kertoa kaikkeudelle kiitos saadusta. Kiitos olevasta. Sitä oikeaa hetkea antaa ihmisen käden kertoa ajatuksensa. Antaa rummun äänen kulkea tuulessa ajattomuuteen. Hetki tuli, hetki oli. Ollen juuri oikea.

 

Kallioiden voimassa hakeutui uudelleen käteen olemaan. Pyytämättä soi, vie tuuleen omaansa. Tulevaa. Sellaista mitä ja mikä edessä. Sointi sellainen millä mitään tekemistä ihmisyyden kanssa. Hämmästyin. Edessä uusi auki?

Syvyys. Sen tiedostan. Syvyyksissä, joita kaivannut. Syvyyksissä, joissa koti. Syvyydessä, jossa kaikki. 

Syvyydessä jossa itsenäni. Kokonaisuutena. 

 

Ja jälleen huomaan seisovani jonkun uuden koulun pihalla. Reppu selässä on uusi ja ihan mahdottoman hieno reppu onkin. Täysin arvoitus mitä siellä repussa on, avaan kun aika on. Tiedän että pakattuna juuri kaikki tarpeellinen. Jospa aloittaisi katselemalla koulun pihaa, koulua rakennuksena ja sitä kautta pohtimalla jotta mikäköhän koulu tämä nyt sitten on. Ihan täysin arvoitus koulun nimi, oppiaste tai mahdollisen opetussuunnitelman sisältö. Lukujärjestyksestä puhumattakaan. Jospa sopisi aloittaa kuitenkin sillä kysymyksellä että miksi seison uuden koulun pihalla? Millä roolilla, missä roolissa, onko rooleja? Ihanko puhtaasti itsenäni ilman mitään rooleja?

Onko edes koulu? Miksi oletan että koulu? Mikä sitten jos ei koulu? Vai pelkästään valtava kasa rakennustarvikkeita odottamassa rakentamistaan joksikin sellaiseksi mikä hyvälle tuntuu?

 

Jonkun täysin uuden edessä. Selkeästi ja varmasti. 

Tuntuu seikkailulle lähteä etsimään, hakemaan ja ottamaan selvää.

Onpa jännittävää!