Hetken joutuu sanoja miettimään. Että ne kertoisi sen, mitä haluavat kertoa. 

Tiukka on hetkessä koulu ollut. Nyt sellaista mikä sitä osuutta minkä kohtaaminen vähintäänkin haasteellista. Sellaista mitä juossut karkuun tai ainakin vältellyt. Sellaista kohtaamista, sellaisten asioiden kohtaamista, mikä vaikeaa. 

 

Nostaa katseensa, kohdata katseessa itsensä. Katsoa itseään katseen heijastuksena silmästä silmään. 

Nähdä oma valonsa. Nähdä oma varjonsa. Se kokonaisuus mikä niistä muodostuu. 

 

Tunteet lakanneet riepottelemasta pitkin ja poikin. Se aika jo mennyttä. Ja silti, niissä haasteensa. Ne sellaisia mitkä nostaa olemaan, tuo tullessaan varjoista sellaista mikä kohdattava. Otettava kädelle ja kohdattava. Pohjamutien syvyyksistä nostaa kädelle, ja kohdattava. Niitä tunteita, niitä ajatuksia, mitkä saaneet polvilleen ja kivun kyyneleet kasvoille niin lukemattoman monta kertaa matkan varrella. 

Nyt kohdata turvallisuuden suojassa. Sen tiedon turvassa että en ole yksin. En kulje yksin. Sen suojan turvassa että en kulje yksin. Sen vastaanottamisen kautta kohdata sellaisetkin nousseet ajatukset ja tunteet, jotka vetäneet polvilleen. 

Kohdata ne rakkaudessa. 

Katsoa lempeydellä. Kohdata anteeksiannolla. Se on se suoja. Se on se turva. 

Kohdata antamatta niiden riepotella kipuun saakka.

 

Mitä ihmisyydessä tapahtuu kun ihminen menee rikki? Kuinka paljon ja kuinka kauan se vaatii työtä, ihan raakaa, puhdasta työtä korjata itsensä? Mitä tapahtuu kun ihmisyyden perusturvallisuus järkkyy, lakkaa olemasta? Niin. Ihminen menee rikki. Tuntuu kipuna. Sellaisena kipuna ja tuskana että kuolemakin alkaa tuntumaan helpommalle vaihtoehdolle kun sen kivun kohtaaminen. Repivää kipua ja tuskaa joka hautaa alleen, vie mennessään. Jos sallii sen. 

Ajansaatossa se kipu muuttuu. Sen tehdyn työn kautta se muuttuu olemaan asia joka vain on, sellaiseksi arveksi nahassa jonka nähdessään muistaa, mutta mikä lakkaa koskemasta. Se piste vaan vaatii aikaa ja työtä. Molempia, paljonkin molempia. 

 

Vastaanottamisen kautta hyväksyä avuntarve. Vastaanottamisen kautta sallia se tuki, se turva. 

Kohdata. 

 

Sillä ottaa käsiin, sallia olemassaolo sen sijaan, että kääntäisi selän ja juoksisi karkuun. 

Katsella, miettiä ja ihmetellä. Tuumailla, pohtia ja ajatella kokonaisuutta. Sitä, mitä ja miksi. Levollisuudessa ja rakkaudessa. Lempeydessä ja valossa. 

Kohdata ja pitää sylissä. Hyväksyä ja laskea irti antamatta takertua ja vetää tunnemyräkkään, joka se mikä riepottelee holtittomasti pitkin seiniä. Se vähän sattuu..

Niin. Hyväksynnän kautta laskea irti. Jättää olemaan, mutta löaskea irti. Sallia varjojen olemassaolo, antamatta niiden ottaa valtaa. Hakea tasapainoa, se tasapaino valon ja varjon välissä. 

 

Sillä tuella, siinä turvassa mikä ihmisyyden takana. Valossa ja rakkaudessa. 

Ottaa se vastaan. Se tarvittu tuki, joka antaa rauhan kohdata. 

Itse, sen tarkoittamatta yksin. 

 

Ihmisyydessä paljon asioita ja tunteita, niiden muodostamia kokonaisuuksia mitkä olemassa syystä. Asioita jotka olemassa matkaeväänä. Asioita, jotka viemässä eteenpäin. Asioita ja tunteita odottamassa kohtaamista. 

Olemassa kasvamista varten. Sitä varten, että niiden kohtaamisen kautta mahdollisuus kasvaa. Kasvaa sellaiseksi kun on, sellaiseksi mikä muodostaa olemaan kokonaisuuden, joka minä. 

 

Mennä rikki. Ihmisenä, ihmisyydessä.

Kaunis lahja.