Sanat, joita toistelin. 

 

 

Oma totuus. 

 

Sellainen joka minun ja minua. Sellainen jonka minä näen, kuulen ja tunnen. Sellainen jossa minä olen minä. Sellainen, joka olen minä. Minun totuuteni, se mikä minulle on totta. Olemassa, tuomassa, antamassa ja kuljettamassa. Meillä jokaisella juuri se oma, uniikki, täysin ainutlaatuinen. Syystä, siksi. Ilmentää sitä omaansa.

 

Olla linjassa? Sitäkö se on? 

 

 

Otetaanpa muurahaiskeko. Se on hyvä. 

 

Mieti muurahaiskekoa, sitä miten täydellisesti se on rakentunut olemaan. Miten, millä ja miksi? 

 

Keossa on yksi, kuningatar, jonka tai minkä ympärillä kaikki pyörii. Mietitäänpä. Valo, rakkaus, kaikkeus, jumala, jumaluuden kaikki ihmisen sille antamat nimet. Millä nimellä haluat kutsua? Kuitenkin se ydin, minkä ympärille kokonaisuus rakentuu sen ytimen ollessa osa kokonaisuutta. 

 

Sitten muurahaiset, joita keossa ehkä muutaman miljoona. Jokaisella oma hommansa, mitä jokainen tiiviisti toimittaa. Yksi kerää 1,1mm:n mittaisia havuja, toinen 2,8mm mittaisia puutikkuja, kolmas 4mm:n mittaisia heiniä. Joidenkin homma on huolehtia ravinnosta tai hoivaamisesta, toisten turvallisuudesta. Saitko kiinni? Oma joukkonsa huolehtimassa aina omasta kokonaisuudestaan sitä omaa tehtävää toimittaen. Ja mitä tapahtuu kun jokainen suoriutuu omastaan? Onko lopputuloksena kaunis keko joka tarjoaa suojan, turvan ja yhteisön läsnäolon sen jokaiselle jäsenelle?

 

Eli kaikilla kaikki hyvin koska kokonaisuus pyörii? Muurahaisia ollut maapalolla riittävän pitkään, jotta ovat oppineet kuinka homma toimii? Ihmisiä niin paljon vähemmän aikaa että välillä tuntuu olevan vähän hukassa se kokonaisuuden hallinta. Tai oikeastaan välillä tuntuu että sen kokonaisuuden hahmottaminenkin, saati näkeminen se, mikä hukassa. Ihminen on sitä muurahaista sen verran jälkeenjääneempi jotta varsin hanakasti tuijottelee sitä omaa napaansa välittämättä siitä mitä sen navan ympärillä tai sen lähellä on tai tapahtuu.

 

Kuvitellaanko maapallo muurahaiskeoksi? Mimmoinen olisi maapallo elää ja olla jos ihmiset pyrkisivät kohti yhteistä hyvää sen oman edun sijaan? Jälleen olisi tämäkin sellainen ajattelemisen arvoinen asia...

 

 

Ihminen joutuu sitä toimenkuvaansa jopa ihan vakavasti pohtimaan, muurahainen tietää sen luonnostaan lienee pitkän evoluution kautta.

 

Ihmisen kasvuunko kuuluu se, että joutuu miettimään ja hoksaamaan ja sitä kautta opettelemaan? Minkä jälkeen tekemään? Sitä omaansa.

 

Tuntuu sille että ensin etsimään naulan, sitten puutavaraa, sitten vasaran, ehkä sahankin vatupassin ollessa jo luksusta. Sitten miettiä jotta jaaha, tämmöiset, minkä jälkeen oivaltaa että ahaa, näistä voi siis rakentaa jotain minkä jälkeen ehkä viimeisenä saapuu rakennusohjeet olemaan. Sillä ja niin rakentaa se oma totuus hiljalleen olemaan. Sisustusasiat sitten viimeisenä.

 

 

Kevään ja kesän intensiivikurssi. Vahvasti ajatuksissa. 

 

Olisiko ollut toisenlainen, pitemmässä juoksussa loivempi jos olisin ottanut vastaan aiemmin? Olisiko ollut jotenkin kevyemmän tuntuinen? No. Meni nyt näin. Tällä tavalla suoriuduttuna vedetty ainakin rajat rajattomuuteen sen prosessin kanssa ja kautta. Intensiivikurssi olemassa olleessa, käytettävissä olevassa ajassa suhteutettuna muutokseen, joka sekin ajallaan. Intensiivikurssilla vedetty olevaa nippuun ja tuotu tarvittava loppu olemaan. Niinkö?

 

Koska muutos.

 

Millainen olisi ollut lopputulos muutoksen tuomassa rytinässä ilman sitä mikä käsissä oli sen saapuessa? Ihan en tiedä haluanko edes ajatella. Lisätuella vielä tiukimmat kohdat kohti ajanmuutosta, uutta. 

 

 

Nytkö sitten joku preppausjakso minkä jälkeenkö aika tehdä töitä tietoisesti, tietoisena, sillä mitä on? 

 

 

Elämme jännittäviä aikoja.

 

Uuteliaisuus kuljettaa, antaa ja tuo voiman jatkaa eteenpäin. 

 

 

 

Hymyilyttää. Ja naurattaa. 

 

Niin kuljetun arvoista.

 

Joka ikinen askel, joka ikinen hetki.