Voiko ihminen mennä rikki?

Kysymys joka pyörinyt ja pyörinyt ajatuksissa.

 

Ja jos ihminen menee rikki, niin saako ihmisestä enää ehjää?

Viime aikoina tapahtuneet asiat, jotka minuakin koskettaneet, ja syvältä, saivat ajattelemaan.

Voiko ihminen mennä rikki?

 

Tullut jälleen mieleen vertauskuvana se maitokannu. Semmoinen Arabian ehta kunnon maitokannu. Hyvää ja tukevaa tekoa.

Mites sitten kun joku heilauttaa pöytää ja se kannu mennä tipahtaa lattialle tai jos kannu käsistä lipsahtaa sille samaiselle permannolle? Melkoisen suurella todennäköisyydellä se helähtää rikki. Menee palasiksi niin että itku tulee. Rikki.

Maitokannu on toki eri asia kun kristallilasi. Kannu rikkoutuu todennäköisemmin isoiksi palasiksi, kristalli taitaa mennä laakista niin hienoksi silpuksi että se oli sitten siinä. Siitä ei enää kalua tule. Mutta kannusta tulee. Sen saa korjattua. Ei siitä enää entisen veroista virheetöntä saa, mutta kyllä siinä neste sisällä kestää. Riittävän monta kertaa kun helähtää kohti lattiaa niin koristeena menee vielä vaikka neste sisältä tihkuisikin. Sopii sitten sellaisena vaikka aarrejemma paikaksi. Koska kaunis se kannu on yhä. Muoto on täydellinen tarkoitukseensa, kuviointi yksilöllinen jokaisine yksityiskohtineen. Jokainen ehjätty sauma tuo tullessaan yksityiskohdan.

 

Mutta mille tuntuu kannusta?

Onko jokainen liimasauma kuin ihmiskehon luunmurtuma, jotka tuppaavat olemaan lopunelämän riesoja. jos ei muuten niin ainakin kolealla kelillä kolottaa. Miten elää haavojensa kanssa? Tottuuko taistuarpien kolotukseen, tuleeko niistä vain osa elämää? Tuleeko alun järjen vievästä valtavasta kivusta ajansaatossa vain pientä kolotusta?

 

Mille tuntuu kannusta kun jokaisen viskelyn jälkeen katoaa osa alkuperäisestä kauneudesta?

Kuin pienen lapsen viaton kauneus joka sekin katoaa kasvun myötä. Tai ainakin se himmenee. Vai tuleeko siitä uniikki vivahde joka miellyttää katsojansa silmää?

 

Mille tuntuu kannusta kun jokainen yhteen liitetty sauma vie rivissä taa uuden kauneuden edestä?

Ne tuppaa olemaan semmoisia ne Arabian kannut että jokainen pienen pienikin vika alentaa jälleenmyyntiarvoa. Saati sitten se, jos on monista paloista liitetty aina uudelleen ja uudelleen yhteen. Niin. Haluaako kannu olla keikistelemässä virheettömänä eturivissä janoamassa kaikenkansan ihailua vai odottaako se sitä yhtä jonka silmää juuri se jokin tietty halkeama miellyttää?

 

Kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin. Kannun voisi viedä psykoterapiaan ja viettää siellä vuosia analysoiden jokaista hetkeä kannun olemassaolon aikana, mutta se tärkein kysymys taitaa olla;

Mikä kannun korjaa?

Kerta toisensa jälkeen, mikä on se liima joka liittää palat paikalleen?

 

Nii-i.