Tässä elämänkoulussa eteen tulevat intensiivijaksot sellaisia että sellaisen eteen tullessa on syytä ottaa se lusikka käteen ja syödä. Ihan oikeasti. On syytä, koska sille on syynsä.

Miettiä, pohtia ja ajatella. Antaa sen kaiken valua ajatuksiin olemaan. Kieritellä ja pyöritellä, pyöritellä ja kieritellä. Sille kaikelle on syynsä. 

Se on se kohta kun astuu jonkinlainen vakavuus olemaan, koska sille on syynsä. 
 
On ymmärrettävä. On aika ymmärtää. On sen aika. Ymmärrettävä. 
 
Otettava lusikka käteen ja syötävä. Se siis todella viisas idea
 
Kunnes..
 
 
Tämä saapunut hilpeyden määrä alkaa olla jo ihan posketon. Naurusta lienee tarkoituskaan tulla loppua, antaapa siis tulla ihan estoitta kun on tullakseen. 
 
Sitä kun vaivautuu ottamaan ihan omasta päästä sen paperipussin, niin jo vain kun alkaa kirkastumaan. 
 
Vaikeaa on olla nauramatta, jälleen kerran, itselleen. Kaikessa rakkaudessa, kaikella rakkaudella. Kaikella sen lämmöllä.  Sillä, kaikella sillä, on helppo nauraa, itselleen.
 
Ne on ne universumin peilisalit semmoisia kirkkaudessaan, jotta pystyvät ja kykenevät hämmentäviin suorituksiin siinä loistossaan, näköjään menee vaan tovi että siihen heijastettuun kirkkauteen tottuu, että silmät tottuu näkemäänsä, että sen kautta alkaa oleva todellisuus aukeamaan. Häivähdyksinä, joissa riittävä, se tarvittu. 
 
Ihanaa, niin suurta parhautta! 
 
Nauru, se tulee edelleen, syvältä. Estoitta, virtaa olemaan.
 
 
 
No niin. 
 

Eipä se muuta vaadi kun sen, että ottaa kädelle ja aloittaa sen loputtoman sarjan, riittävän monella toistolla jotta aukeaa.

Mitä? Missä? Miten? Ja se Miksi?
 
Ja riittävän monella toistolla. Ne kaikki vastaukset on kysymysten takana. Ne on vain etsittävä ja löydettävä. Itse ja itsestään. Kaikki on siellä.
 
 
Tällä kertaa varmistus. Liittynee intensiivikurssin todistukseen, ihan kaikin mahdollisin tavoin tuotu nyt eteen jotta hyvähyvä, onneksi olkoon, tästä voi jatkaa, uusin eväin. 
 
Syvyydestä uusi kerros, kokonaan uusi maailma auki olla ja kulkea. Ihan saa sanattomaksi, pelkkä vilkaisu ympärille. Sanattomaksi. 
 
 
Se toisella kädellä ollut. Toisella kädellä sellaista mistä laskettu irti. Puhallettu tuuleen, sen vietäväksi. Oli aika laskea irti. 
 
Sen aika ohi. Hetken pidin kädellä, katselin tuodun olevaa. Hetken katselin, pidin kädellä, sillä käden kaikella rakkaudella, hellyydellä ja lämmöllä silittelin. Sillä kaikella. 
 
Sen hetken mikä tarpeen,. 
 
Laskettu irti, puhallettu tuuleen. Rakkaudessa kuljetettu sinne, mihin jää, olemaan. Se kaikki on, odottaa, on. 
 
Olemassa, jos aika joskus on. 
 
Valintojen kautta olemassa, otettavaksi, jos aika on. 
 
 
 
Alkaa tämän syvyyden hienoutta piirtyä ajatuksiin. 
 
Hymyillen nauran ja nauraen hymyilen.
 
Nämä on niitä hetkiä, mitkä se palkinto jo kuljetusta tiestä.
 
Tämä oivaltamisen ihan järjetön ilo ja riemu. 
 
Se. 

 

 

Ja taidanpa tämän hetkeni tällä kukkakedolla nyt ottaa, ja ottaa niin että menee sinne niin syvälle että taatusti piisaa. 

Ihan vaan siksi, että mikäli edessä kangasteleva ei ole autiomaan kangastus, mikä viidakossa luultavasti hyvin epätodennäköistä, on se sellainen ja sellaista minkä ihan vähän ja ihan todella luonteen lujuutta käyttäen kykenee ja pystyy laskemaan ajatuksiin.

Jaaha.

Kukkaketoa jonka jälkeen sellaista, mikä kysyykin sitten sen ihan kaiken, ihan tasan sen kaiken. 

Jospa vähän hengittelisin, jospa vaikka näitä kukkakedon kaikkia tuoksuja edeltä.

Joskus se on se hengittäminen se mikä riittää.