Täysikuu, superkuu, jota minä en unohda. Sellainen joka ajatuksissa aina.

 

Kun minä tästä hämmennyksestäni selviän, niin tuntuu että sitten palaa se oma henkilökohtainen kirkasvalolamppu niin kirkkaana etten edes näe kaamosta. Että se oma valo loistaa juuri sillä satumaisella kirkkaudella, jolla aavistin sen palavan. Juuri oikealla hetkellä.

Se vaati sen niin tiukan keskustelun itsensä kanssa viime yön hiljaisuudessa että ei voinut enää kuin itkeä. Itkeä se luopumisen tuska, joka sellaista mikä vetää sisuskalut rusinaksi ja saa ihmisen huutamaan ääneen sitä tuskaansa. Se vaati nyt sen että pystyi nostamaan katseensa ylös ja katsomaan. Olemaan tässä ja nyt, pakettina. Kokonaisuutena. Minä.

Laskemaan irti, repimään itsensä tähän hetkeen ja katsomaan kokonaisuutta.

Kasvaminen koskee. Se ei tule tarjottimella eteen. Ei tule ei.

Kuitenkin jokainen hetki sen arvoista. Kasvaa sellaiseksi kun on.

 

Minä olen. Kokonainen.

 

Se hetki kun kirjoitat ne kaikki portit avaavat sanat sanoina, toiselle, kuitenkin itselleni.

Se hetki, kun ymmärrät että olet peilannut itseäsi samanlaiseen. Hetken kauneutta kun uppoaa tietoisuuteen se, mitä olet peilannut ja miksi.

Sen hetken hienous ja ääretön kauneus. Hetken valo ja rakkaus. Se ei unohdu. Ikinä. Se hetki, kun usva hälvenee ja näet. Ymmärrät. Näet kokonaisuuden.

 

Jossain vierellä ulottuvuuksissa ne kaksi, jotka ihmisinäkin kirkkaudessaan kauniita helmiä. Ne kaksi, jotka mukana olleet jokaisella merkittävällä hetkellä polun varrella. Ymmärrän nyt sen kokonaisuuden. Hymyillen taivun jonkinlaiseen hoviniiaukseen, kiitos, olette rakkaita. Tuntui hyvälle jakaa se hetki kanssanne.

Hetki, jonka jälkeen näet sen oman väen taputtamassa käsiään, hymyillen taputtamassa, minulle. Ajatuksissani kuljin omissa metsissäni nähden väen olevan polun varrella, hymyillen, taputtaen, hurraten. Olemassa minun kanssani. Jakamassa hetken kauneutta minun kanssani.

Hetki, jolla kävelin suurista pariovista sisään suureen tilaan. Siellä niin paljon väkeä, joista jokainen antoi tietä minun kulkea. Kohti valoa joka kaiken keskellä. Minä löysin omani. Perheeni lisäksi omani.

 

Hämmentynyt. Onnellinen. Voi hyvä taivas, maa ja valo, kuinka onnellinen voi olla. Kuinka paljon voi näitä tunteita tuntea halkeamatta niihin. Sellaista tunteiden sekamelskaa ja kauneutta, että en osaa sitä kuvailla. Ääretöntä kauneutta. Hymyilen.

 

Ymmärsin. Tajusin ja löysin paikkani. Tiedän kuka olen. Tiedän mikä olen.

 

Enää ei katse laske. Enää minä en selittele, en kenellekään. Minun ei tarvitse. Hymyilen.

 

Niin järjettömän helpottunut. Taivas yksin tietää kuinka paljon helpotti. Kujanjuoksu on ohi. Ohi.

 

 

 

 

Jostain äärettömän syvältä, nöyryydellä, rakkaudella, sielullani ja sydämelläni.

KIITOS