Tiesin että tämä aihe tulee käsittelyyn. Aihe josta voisin kirjoittaa paljon koska onpahan jotenkin vaan tullut tutuksi... Ajatukset etsii sanoja, miettii kokonaisuuksia.

Ihmisillä on oikeasti se valinnanvapaus. Jokaisella oma polkunsa ja oma tahtinsa sitä kulkea.

Taitaa olla kuitenkin sekin osa jolla se valinnanvapaus vaan lakkaa jossain määrin, tietyn pisteen jälkeen, yksinkertaisesti olemasta. Hupsista vaan.  Vaihtoehdot ja valinnanvapaus vaan loppuu. Tuo sen kummenpaa ole. Se jengi on sitä minkä energia ilmentyy minulle kotkaparvena. Niitä tyyppejä jotka lentää taivaalla parvena, jokainen kuitenkin yksin koska yksilöitä ja jokaisella oma hommansa. Energia, joka helppo ajatella sellaisena ihmisten moniammatillisena tiiminä, Hommat hoituu yhdessä ja kuitenkin erikseen. Yksi porukkakokonaisuus muiden joukossa. Ja koska moniammatillinen, niin tokihan siellä palaveripöydän ääressä kököttää sitten sieltä tuolta ja täältä tyyppejä. Galaksit kai hyvin edustettuina, kotkilla kuitenkin jokin yhteinen kieli ja tavoite. Koska hommia on. Paljon. Ne on vähän henkimaailman juttuja. Tutut tyypit unien takana. Taivaalla. Tunnistan. Minunkin työtovereita ja tiiminjäseniä. Niitä joiden kanssa vähän toisenlaiset pikkujoulut..

Porukka jossa tuntuu minun rooleina tai kaikkeuden ammatteina olevan tienraivaaja, soihdunkantaja ja portinvartija. Niin. Minä.

Tienraivaajana tullut eteen paljon kaikenlaista, elämässä kokenut paljon kehoon ikään verrattuna. Se kaikki eteen tullut ja kohdattu mahdollistanut soihdun kantamisen. Se kaikki antanut voiman vartioida portteja, avata ja sulkea tarpeen mukaan. Voimaa ja viisautta tähtien takana. Kuulen sen, näen sen. Tunnen sen.

 

Suuri asia on nämä sieluntason ihmissuhteet. Yritän nyt kirjoittaa sanoilla, jotka toivottavasti ymmärtää, ja jättää väliin kierimisen kryptisessä käsitteellisyydessä joka ei aukea kun sille joka sen koodikielen osaa. Olla myös käyttämättä sanoja jotka ei aukea ilman sivistyssanakirjaa tai yliopiston luentoja. Silleen ihan kansankielellä.

Paljon kuuluu tähän aiheeseen termistöä. Sanoja joita käytetään ristiin, sanoja joista tokatoinen tarkoittaa jotain ja jokatoinen jotain muuta ja jotka kuitenkin ymmärretään niin monin eri tavoin, tulkitaan moniulotteisesti, jokainen omaansa peilaten. En siis käytä niitä. Yritän etsiä ihan tavallisia sanoja kertomaan miten se viidakko aukeaa minulle.

 

On tavallisia ihmissuhteita ja sitten on sielullisentason ihmissuhteita. Sanan sielu saa nyt jokainen miettiä ihan itse. Minulle se on se, minkä maallinen koti keho on.

Tavalliset hmissuhteet on kuitattu helposti. Ne on niitä mitkä ei heilauta ei mihinkään suuntaan, eivät aiheuta mitään reaktiota. Ihan vain ihmisiä ilman sen suurempaa tarkoitusta. Minulle, jollekin toiselle jotain muuta. Kun kaikki ei voi olla kaikkea kaikille.

 

Sitten ne toiset. Ne mitkä heilauttaa.

Oletko joskus haaveillut kohtaavasi sen minkä saatat sanoittaa sielunkumppaniksi, kaksoisliekiksi, parisieluksi?

Tiedätkö mitä toivot ja mistä haaveilet? Ihan oikeasti, oletko miettinyt sitä? Ihan loppuun saakka?

Tätä en jätä ajatuksiin siksi että kukaan lakkaisi haaveilemasta jostain niin suuresta, vaan siksi että juuri sinä osaisit varautua siihen mitä elämääsi olet hakemassa.

Kun se vähän heilauttaa. Kun sitä ei voi olla ymmärtämättä. Kun se ei jätä kylmäksi ketään. Antaa ja ottaa. Kasvattaa enemmän kun mikään muu aikaisemmin, opettaa itsestä enemmän kun mikään muu aikaisemmin. Aukaisee kaikki portit kulkea itseensä. Juuri siksi. Heilauttaa. Ja tuntuu. Niin että sitten kanssa tuntuu.

Tiedän sen. Koska tiedän.

 

Käytän nyt mielikuvana maalaiskylää, koska jokaisesta suomalaisesta maalaiskylästä saisi kirjoitettua romaanin, samoin näistä suhteista. Jaetaan nyt karkeasti kolmeen osaan, niin on helpompaa. Naapurit, perhe, sisar. Unohdetaan ulkomaalaiset, vähemmistöjen edustajat eri kulttuureissa, paluumuuttajat, kaupunkilaiset, erakot jne., mennään kolmella nyt.

Useita on tullut eteen ihmisiä jotka tuntuu sille että olisi tunnettu aina, on helppoa olla yhdessä. Sellaisia samaan sielunporukkaan kuuluvia tyyppejä, samaa perhettä siellä kaikkeudessa. Vähän niinku sen maalaiskylän naapureita, joilla käydään kahvilla vaihtamassa kuulumisia, ajatuksiin jää työstettäväksi vähän sitä tuota ja tätä, sellaista vähän yleismaallista. Mennään kuitenkin ovesta ulos ja vielä portistakin. Ainakin naapuriin saakka, joksi lasketaan maalla kai kaikki muutaman kilometrin säteellä. Kenellä se kylä sitten on minkäkin kokoinen, ja kuinka tiheään asutettu. Kelle näitä ihmisiä tulee eteen minkäkin verran, jokaiselle kuitenkin varmasti tämä ryhmä ihan tuttu. Helppoa ja mukavaa, oikeasti. Hyvin tervetulleita ihmisinä elämään, mukana tulee lempeä rauha jäädä miettimään asioita. Toinen ei sorki toisen reviirillä, ollaan vain yhdessä. Jokaisella oma tila olla.

 

No niin. Seuraava vaihtoehto.

Eipäs mennäkään enää ovesta ulos vaan jäädään omaan kotiin. Kotiin jossa asuu oma perhe, jollain laajempi, jollain pienempi. Perhe kuitenkin. Ystäviä, näitä naapureita, läheisempiä, henkisesti. Ja koska kodissa ei ole ovia, ei heitä pääse piiloon tai karkuun mihinkään. Varsinkaan karkuun, koska ulko-ovi. Se on. Niitä ihmisiä jotka pakottavat pysähtymään. Sellainen ihminen että on pakko pysähtyä, vaihtoehtoa ei vaan yksinkertaisesti ole. Pysähtyä ja miettiä. Penkoa se oma ajatusmaailma ylösalaisin ja läpikotaisin. Tyhjentää se oma roskis pohjia myöten, pestäkin sen saa vielä kaupan päälle. Niin puhtaaksi että lautasena voisi käyttää. Tunteet on sellaiset että loppuu kaikki muu, sellainen ylimääräinen ja turha. Jäljelle jää se itseensä kääntyminen ja minun kohdallani tunteiden opettelu. Koska tunteet on minua. Siivoamista ja opettelua. Kaiken sen kyseenalaistamista mikä ollut ennen itsestäänselvää. Semmoisia ihmisiä että loppuu se teinihärvellys elämästä, kellä se sitten tarkoittaa mitäkin. Alkaa kuitenkin hahmottumaan kaivon pohjattomuus, syvyyttä piisaa kyllä..

 

Sitten se viimeinen. No niin. Tämä on se kun elämästä loppuu hauskuus, helppous ja keveys. Tietyllä tavalla. Tämä on sitten se ihminen että taakse jää, ja kauas, ihan kokonaan lasten leikit ja teinihärvellykset, astutaan aikuisten maailmaan. Ihan kaikki turha jäänyt jo pois. On vain ja ainostaan yksi. Joka kuitenkin on kaksi. Sellainen ihminen jota varten opeteltu paljon ja kauan. Ihminen jonka edessä loppuu vaihtoehdot. Toinen puolikkaasi. Kun yksi on kaksi. Sielu jolla kaksi puolta, sinä ja se toinen. Itsesi identtinen kaksonen, sinun toinen puolikkaasi. Se jonka olemassaolo tekee sinusta kokonaisen. Loppuu se tyhjyyden tunne, sen että jotain puuttuu.

Yksi katse ja se on siinä. Vain se yksi katse. Sellainen jota et unohda koskaan. Sellainen minkä edessä kaikki muu lakkaa vaan yksinkertaisesti olemasta, millään muulla ei ole mitään väliä. Ettei ole yhtään mitään muuta. Koska tunnistat. Näet sen siitä katseesta.

Sellainen sinun itsesi identtinen sisar. Se joka tekee sinusta kokonaisen.

Niinpä niin.

Tekee sinusta kokonaisen näyttämällä jokaisen virheesi ja puutteesi olemalla peileistä kaikkein kirkkain, ja ehdottomin. Sellainen jonka ohi käveleminen tuskin onnistuu. Sellainen jonka edessä joutuu kasvamaan ja kohtaamaan itsestään jokaisen asian joka vielä käymättä läpi. Haluaa tai ei. Koska toinen heijastaa peilinä kaiken. Peilinä jota ei pääse karkuun.

Kasvat, tai ainakin saat eväät kasvaa täyteen mittaasi.

 

Sitten alkaa ongelmat tai jos ei nyt ongelmat niin ainakin se haastavin osuus. Se sellainen järki lähtee päästä-osuus.

Luopuminen.

Niin. Luulenpa minä että harvakseltaan on näitä suhteita tarkoitettu sellaisiksi avioliitoiksi, kun miten ihminen avioliiton ymmärtää. Sepä voisi olla se naapuri sellainen, jonka kanssa olisi oikeasti mukavaa elää yhdessä. Helppoa, kivaa ja oikeasti, mukavaa. Kaikin puolin rauhallista.

Perheen jäsenkin alkaa olla jo siinä ja siinä. Perheen jäsenkin alkaa olla niin lähellä että jaksaisiko sitä? Enkä nyt tarkoita kyllästymistä vaan oikeasti jaksamista. Sitä että toinen on niin lähellä. Henkisesti, ja avioliitossa kai myös fyysisesti, jos lähdetään sille ihmisten avioliittoasteelle. Jaksaisiko vai väsyisikö siihen, oman tilan puuttumiseen? Siihen että oma reviiri ehkä melko olematon, koska toinen vain niin lähellä. Kyljessä kii. Koko ajan. Vähintään henkisesti.

Sitten se joka tekee sinusta kokonaisen. Että ymmärrät olevasi kokonainen samalla sekunnilla kun katse tunnistaa katseen. Jätetään nyt ne energiajutut kokonaan pois..

Sitten lähtee järki päästä. Kuvittele nyt se tilanne.

Et ehkä edes ole ymmärtänyt olevasi jotenkin vajaa ennenkuin eteen tulee se joka täyttää sinut. Tulee, jotta kahdesta muodostuu yksi. Konkreettisesti ei tarvitse puhua kun kommunikointi tapahtuu jollakin toisella tasolla. Telepatiaa sananmukaisesti. Kun tunnet toisen tunteita, tunnet ilon ja tunnet surun, kaiken ja kaikki. Toisen, koska myös sinun. Koska kaksi on yksi. Kun fyysisesti keho huutaa toisen lähelle, että vain siinä on hyvä olla. Koska on täysi, täydellinen. Ja taas jätän puuttumatta energiajuttuihin. Kun kahden välillä on saumaton kommikaatio ja ymmärrys. Kun kahden välillä virtaa sellaiset voimavirrat että jää valtion sähköyhtiön vuosituotannot pieniksi niiden voimien ja virtojen rinnalla. Sellaisia voimia ja tunteita jotka muuttavat maailmaa. Helposti.

Tunteet. Ja varsinkin tunteet. Ei löydy edes ilmaisurikkaasta suomenkielestä sanoja kertomaan ja kuvailemaan niitä tunteita. Sana "rakkaus" on varsin köyhä. Absoluuttinen rakkaus, sanoina ehkä ne kaksi, jos pääsee sanojen taa.

Sitten tulee se hetki et hups. Tajuat ja ymmärrät että on vaan pakko. Koska on vaan pakko. Laskea irti ja luopua. Puolin ja toisin. Kun näet ja ymmärrät että voimat jotka käsissä on, ei olekaan enää vain ne sinun vaan kahden, koska kaksi on yksi. Ja ettei voima olekaan enää sinua itseäsi varten, tai edes sitä toista varten. Vaan että ne on maailmaa varten. Koska niin valtavat että muuttaa sitä maailmaa. Todella helposti. Se hetki tuo viimeistään elämään nöyryyden kun luopumisen pakko menee ymmärrykseen, että on vaan pakko vaikka sattuu niin paljon että toivoisi sen järjen katoavan päästä jotta ei ymmärtäisi sitä kipua. Koska voimat kahden välillä on niin valtavat että muistuttaa lähinnä ydinpommia. Räjähtäessään tuhovoima luokkaa ydinpommi. Niin.

 

Niinpä niin.

Pystyttävä kääntämään katse ulospäin, annettava sen voiman virrata kaikkialle. Ymmärrettävä että se on olemassa kaikkea varten. Tehtävä niinkuin on tehtävä. Kannettava nöyryydellä vastuu lahjastaan, siitä mitä on saanut. Se on tavallaan annettava pois.

Hyväksyttävä se että olemassaolominen riittää, että se on kaiken tarkoitus. Olla olemassa. Elää sen tietoisuuden kanssa että toinen on, että kaksi on yksi ja kuitenkin kaksi. Koska kannat kahden voimaa itsessäsi, kokonaisen voimaa. Opetella elämään sen tiedon ja tunteiden kanssa katkeroitumatta tai heittäytymättä kyyniseksi.

Olla ja vain olla. Omassa itsessään kokonainen ja kaunis. Kantaa, elää ja olla kaikkeuden puhtaudessa, valossa ja rakkaudessa.

Että niin. Se saattaa hyvinkin olla se naapurihuudeilla majaileva riittävän kaukainen sukulainen ihan hyvä vaihtoehto. Ehkä juurikin se paras. Saattaa pysyä järki päässä ja hymy huulilla.

Äärettömän syvä kiitollisuus jokaisesta kohtaamisesta. Jokainen ihminen elämässä ollut ja on tärkeä omalla tavallaan. Jokainen opettanut ja kasvattanut tavallaan. Jokaisen kanssa läsnä rakkaus. Jokaisella aikansa ja paikkansa, juuri oikealla hetkellä.

Niinpä se on jokainen meistä tärkeä paikallaan. Jokainen meistä ehkä jollekin toiselle naapuri, perheenjäsen, jollekin ehkä jopa se identtinen puolikas. Katsoppas sinne katseen taa, siellä saattaa olla se totuus..