Se edessä ollut ovi. 

Huppista. Lakkasi olemasta. Katosi. Siitä päätelleen että siihen tietoisesti koskematta, tämä lienee ollut tarkoituskin, vailla valinnan vaikeutta. Lakkasi olemasta oikealla hetkellä. Vaiko asioita millä mitään tekemistä ihmisyyden kanssa, asia minkä suhteen valinta ollut olemassa jo ennen ihmisyyttä. 

Olipa hämmentävä hetki huomata sen kadonneen. 

Vähän sarjakuvamaiseen tapaan tohdin silmiäni liikutella päätä kuitenkaan kääntämättä. Koska oikeasti nyt vähän hämmentävää.

Tiedän että en ole yksin. Kuulen ja tunnen. Kuulen sanat ja sanoja, jotka tuovat ymmärryksen ja rauhan. Tunnen kahden, elämän ajalta tuttuakin paljon tutumman läsnäolon, joka tuo levollisuuden. On hyvä olla. Kaikki on oikein, kaikki on hyvin. Tyyni ja levollinen rauha. 

Hetkiä, joilla aina olemassa olleen, itsestäänselvyyksien syvyys näyttää olemassaoloaan, aukeaa olemaan.