Viihdyn eläinteni kanssa. 

Läsnäolo tuntuu hyvälle, tuo rauhan. Se että kaikki läsnä. Ne omat. 

 

Läheisin ja pisimpään läsnäollut. Karhu. 

Tuki, suoja ja turva. 

Kuinka monta kertaa on kuljetulla polulla selässään kantanut niillä hetkillä kun omat jalat pettäneet. Tullut ja hakenut lähelleen. Ollut lähellä. Suojana ja turvana. Kuinka monta yötä olen siinä suojassa nukkunut yöni turvassa. Kuinka monta hetkeä olen saanut lähellään levätä ja kerätä voimia tietäen että en ole yksin. Voimana valtava. Sellainen kyselemätön ja jopa ehdoton. Sellainen jolla otetut askeleet olleet varmoja. Sellainen joka tuonut jalkaan tarvitut camelbootsit. 

 

Jollakin tavalla omaa elämäänsä elävä kotka. 

Voima joka pitkään lenteli haukkana muuttuen ajallaan kotkaksi. Arvokas, hillitty, tyylikäs, tulee myös sanalla elegantti. Tulee ja menee. Kyselemättä. Silti läsnä. Olemassa. Laskeutuu olelle. Olemaan. Aina oikealla puolella. Sellainen tyyni levollisuus. Vaan miksipä olisi olematta mitään muuta? Kotka, joka liitelee taivaankannen korkeuksissa nähden kokonaisuutta korkeuksista. Miksi olisi olematta mitään muuta kun mitä on? 

 

Susi. Sutena, sudessa. 

Joo,o. Tämä erilainen. Selkeästi erilainen. Sellainen mitä ajatellut ja työstänyt eniten. 

Näyttäytyi vuosien varrella hetkittäin niin että jollakin tavalla totuin. Hätkähdin saapuessaan. Tuli ja meni. Kävi pyörähtämässä. Kunnes saapui koko voimassaan. Tuli ja todellakin tuli. Suden voima sellainen niin vahva, niin voimakas ja niin yksinkertaisesti raaka että pitkään sai hengitellä että tottui. Pitkään. Toi tullessaan sellaista mille ei sanoja. 

Sutena. Niin. Nahoissaan. Opetella liikkumaan ja kulkemaan. Näkemään ja kuulemaan. Tämä tosiaan erilainen. 

 

Kaikki kolme, yhdessä ja erikseen. Tärkeitä. Työkavereita, ystäviä ja minua. Minun laumani. 

Läsnäolo tuo rauhan. Pysähtyä, istua, katsella, kuunnella ja olla. 

Tulee ajatuksiin sanoilla kääntyä itseen. Katsella kokonaisuutta sellaisena kun se on.

Viettää aikaa rajojensa sisällä itsensä kanssa. 

 

Jäin miettimään niitä rajoja.

Rajoja, niiden olematta se suojamuuri mikä purettu verta, hikeä ja kyyneleitä säästelemättä. Rajat, jotka rajaa minut olemaan itseni, joiden sisällä minä, niiden rajojen olematta läpitunkematon ja ylipääsemätön suojamuuri. On vaikeaa löytää sanoja. Toisaalta rajat, toisaalta rajaton. En osaa sanoittaa sitä mitä näen. Ihmisyydessä rajat rajaamassa. Ihmisyyden takana rajaton, osa kaikkeutta. Miksi ihmisyys tarvitsee rajat? Tarvitseeko ihmisyys rajat? 

Tuntuu että tämä ajattelemisen arvoinen asia.