Suusta pääsi vahingossa ”ei koskaan”. Toki kuulin heti sen yskäisyn jossain. Pysähdyin ajattelemaan.

Se suuri hämmennys siitä, että saan olla oma itseni, että kaikki muu on turhaa.

 

Se ajatuksissa leijuva ”niin, ettäkö ihan nyt ensimmäisen kerran? mietipäs nyt vähän laajemmin..”.  Lopputuloksena se syvältä kumpuava nauru. Kuinka paljon voi ihminen nauraa itselleen? Kun loppujen lopuksi, kuinkakohan monta ihmistä on elämän varrella tullut vastaan, jotka jotain muuta odottaisi? Yhtään mitään muuta kun sen että on oma itsensä. Ne, joille en ole riittänyt, on jääneet matkan varrelle ja jatkaneet omaa polkuaan.

Mikä on saanut ihmisen ihan itse ryömimään roolien taakse piiloon, käyttämään itse laatimiaan odotuksia suojavaatteena? Niinkö paljon on pelottanut, että ei ole uskaltanut olla oma itsensä, vaikka kukaan ei ole muuta koskaan odottanutkaan?

Mitä ihmettä se ihminen on pelännyt niin paljon, että on ollut parempi olla jossain hämäryyden rajamailla ennemmin kuin valon loisteessa? Minä en tiedä.

 

Kuinka äärettömän viisaaksi voikaan itsensä tuntea? Kuinka paljon voikaan ihminen nauraa itselleen?

Missä ihmeen syväjäässä on pää ollut?