Se ei ole ärsytyskynnys. En ole pahantuulinen. Joku kynnys on kuitenkin ylitetty.

Jos voisin, kömpisin pesääni ja laittaisin ovet perässäni lukkoon. Olisin hiljaisuudessa ja hämäryydessä, kynttiloiden loisteessa, niin kauan että se riittäisi. Katselisin sitä kaikkea mitä näen. Katselisin ja mietiskelisin näkemääni. Näen. Ja ymmärrän nyt että kaikki ei näe. Se ei pelota tai edes hämmennä. En ole vain ymmärtänyt. Pitänyt itsestäänselvänä.

Pisti miettimään. Näin raskauden, en sitä että oli juuri mennyt kesken.

Sosiaalinen tarve lähes pakkasen puolella, en jaksa puhua, en kulkea ristiriidoissa. Haluaisin olla lähellä, hiljaa. Olla vain. Ei väsytä, kaikki on ihan hyvin. Pesän hiljaisuus ja lämpö vain kutsuu puoleensa. Tiesin tätäkin jo odottaa, tiedän myös odottaa sitä kevään heräämistä, sitä kun jokainen solu vetää lämpöä ja valoa itseensä, sitä kun ei vaan pysty olemaan paikallaan. On pakko herätä uuteen. Ensin kuitenkin talven lepo, hiljaisuus.

 

Viime yönä havahduin hereille, ravistelin kättäni, ajatuksissa "ai niin, on tämä keho". Keho lepää.