Miksi ihminen on niin sokea itselleen?

Sitä pyörittelin. Vastauksia tiedänkin, ja silti pyörittelin. 

Miksi sitä näkee toisen kaikessa kauneudessaan ja kirkkaudessaan, vaan itseään ei?

Miksi sen toisen näkemisen kautta kykenee toiselle kertomaan tarvittavan, vaan itselleen ei vastauksia sen kautta kykene antamaan?

Miksi vielä siinäkin hetkessä kun ajattelet olevasi linjassa itsesi kanssa huomaat että itseäsi et näe? Tai näet mutta et kokonaisuutena, et samalla tavoin kun se toinen näkee, kokonaisuutena. 

Niin. ne toiset. Niitä peilejä. 

Universuminen kauneutta tuoda eteen monimuotoisella otannalla paljon ja monenlaisia. Jokainen kai peili toiselleen. Erilaisia vaan. Mutta paljon, tai silleen sopivasti. Kuitenkin niin paljon että näet itsestäsi häivähdyksiä sieltä sekä täältä, siellä sekä täällä. Ja nimenomaan häivähdyksiä, sellaisia vähän epäselviä heijastuksia, vähän samoin kun hetkellä kun seisoo kaupan ikkunan edessä. 

"Ahaa, tuo olen siis minä". 

Epäselviä heijastuksia siksikö että tietää mitä kohti kulkea? Kohti sitä mikä on se kokonaisuus joka minä. Epäselviä, jotta jää matkan varrella aikaa ajatella ja oppia, että se matka on se ajatus, matka minuuteen. Antaako ne heijastukset vain suunnan ja suuntaa jota kohti kulkea?

Meneekö se kuitenkin niin että toinen näkee kokonaisuuden tietämättä mitä se todellisuudessa on? Että se kokonaisuus on täynnä mahdollisuuksia, jotka muotoutuu valintojen kautta? Valintojen, jotka jokainen tekee itse, joista jokainen tekee jokaisen itse, ja joista rakentuu se kokonaisuus olemaan minä.  

 

Vaan entäs sitten kun universumi saattelee peilisaliin? Sellaiseen niin isoon ja kirkkaaseen että loppuu vaihtoehdot. Sellaiseen että se peili on ikäänkuin kokonaan ympärillä. Sellainen yhtenäinen ilman saumoja. Saliin, joka pelkkää peiliä, niin että näet itsesi jokaisesta kulmasta kokonaisuutena. Seinien lisäksi lattia ja kattokin peiliä niin että niitä sovituskoppien käsipeilejä ei tarvitse nähdäkseen sen kokonaisuuden. Tulee muuten vähän sama fiilis kun kaupan sovituskopissa, todellisuus on siinä ja just siinä. Edessä. Olemassa. Ei katoa. Paljastaa kokonaisuutta täydessä kauneudessaan, ja myös karuudessaan vikoineen päivineen. Vaiko vain kaikkine ominaisuuksineen? Kokonaisuuden.

Se, että seisoo universumin peilisalissa on vähän hämmentävä kokemus. Kun yhtäkkiä se mitä tietää kyllä, on ympärillä olemassa koko vahvuudessaan ja kirkkaudessaan. Peilisalissa, joka taatusti sillä  kirkkaudellaan heijastaa kokonaisuuden olemaan niin että taatusti menee perille. Ja perille ihan sinne ytimeen saakka. Saa tovin miettiä ja ihmetellä näkemäänsä kun yhtäkkiä heijastukset lakkaa olemasta ja niiden sijaan näet itsesi jokaista piirtoa myöten ilman minkäänlaista tulkinnanvaikeutta,

Jättää melko sanattomaksi. 

Pysäyttää. 

Hämmennyksen tunne. Kun tiedät että sinä, ja silti on vaikea ymmärtää. 

 

 

Sitten tulee se hetki kun nostat katseesi ja se valuu tietoisuuteen saakka. 

Minä. Kokonaisuutena. Minä.

 

Lakkaa sanat olemasta, saa kyyneleet kasvoille. Tuo tullessaan syvän, syvän kiitollisuuden ja nöyryyteen uuden ulottovuuden. Sellaisen kokonaisuuden joka ei saa katsetta laskemaan vaan nostaa sen olemaan. Sellaisena kun se on, kokonaisuutena.

Minä.