Se hetki kun on pakko. Aivan ehdottoman pakko.

Laittaa kehon silmät kii ja antaa sormille lupa. Kirjoittaa vain ne sanat jotka haluaa tulla kirjoitetuksi. Ei ehkä juuri siihen hetkeen tai juuri siitä hetkestä, mutta opiksi itselle. Luettavaksi juuri sillä oikealla hetkellä, jotta ymmärtää. Sanoja, jotka kaataa vanhoja rajoja antaen uusien oivallusten tulla.

Se, että sanat jää kirjoitettuna muistiin, saa minut nauramaan. Nauramaan ja silmät loistamaan. Sanat ei ajatuksina paina kehoa kumaraan painollaan, vaan keho saa nauraa. Niin pitkän tauon jälkeen. Nauraa.

Näkemään hetken kauneuden.

 

Pikkuhiljaa epävarmuus alkaa hälvetä, hiven kerrallaan päästäen aina uuden valonsäteen luokseen. Ihan pienin askelin uskaltaa luottaa itseensä ja antaa itselleen luvan. Pienin askelin hyväksyy itsensä. Lakkaa miettimästä ja pohtimasta, ruoskimasta itseään. Pienin askelin kulkee polkua, jonka jo tietää, joka kuitenkin uusi. Pienin askelin antaa itselleen luvan olla sellainen kun on.

Opettajat aivan loistavia. Tämän yliopiston professorit jotain sellaista mikä saa hymyilemään ja nauramaan. Opetteleva saa rauhan oppia, edetä opinnoissaan omin pienin askelinsa. Ei tule ei karttakeppiä sormille, eikä sivalla sanojen ruoska, eikä kukaan vedä turpaan. Se on ihan okei, ettei ihan heti osaa ja pysty. Minä niin olen onnellinen tästä. Saa opetella ihan rauhassa. ja saa epäonnistua, saa olla epätäydellinen, ei tarvitse heti osata. Saa hakea ja etsiä. Itseään, rajojaan, rajattomuuttaan. Ei tarvitse pelätä. Kaikki on ihan hyvin. Se tieto saa loistamaan jollain ihan uudella tavalla, silmätkin nauramaan.

Taidan oppia olemaan epätäydellinen. Antamaan anteeksi itselleni. 

 

Kuinka paljon se merkitsee, kunhan sen nyt ihan kokonaan pystyy ymmärtämään että saakin olla itse itselleen oma itsensä? Että kelpaa, riittää ja tulee hyväksytyksi kokonaan, aivan täydellisen kokonaan, juurikin vain ja ainoastaan sellaisena kun on. Ihmisenä.  Ehkä minä joskus yritän sen kertoa, vielä ei ole sanoja. Se on se kaikki. Tämä on nyt jotenkin ihan elämääkin suurempi asia ja opin paikka. Minulle.

Ja mikä on sen valon loisteen määrä kunhan sen tynnyrin kannen nyt uskallan avata kokonaan ja tulla sieltä tynnyristä seisomaan omilla jaloillani koko mitallani ja varrellani? Niinpä. Hymyilyttää.

 

Kohta kuu täysi ja edessä hetken lepo. Välitunti, kuten koulun käyntiin kuuluu. Ennen seuraavan tunnin alkua, tunteja kun on lukujärjestys täynnä.