Uuden äärellä, ihan selkeän kirkkaasti uuden äärellä siitäkin päätellen että selväaistit selkeästi vahvistuneet, niiden kautta olevan jotenkin olematta enää, miten senkin nyt kertoisi, irrallista? Uuden äärellä siitäkin päätellen että selväaistit jotenkin istahtamassa olemaan olevaa. Hämmentää hetkessä hetkeksi.  

 

Väsyttääkin. Tuntuu että joko siivous piisaisi, joko olisi tarvittua siivottu tarvittu? Joko olisi riittävän siistiä sekä puhdasta sille mikä joskus pelottanut itkuun saakka sen siitä hiljalleen muuttaen muotoaan olemaan jännityksen kautta jo kaivattua. Hassua sinänsä, se lakkasi jännityskin olemasta uuden ja kuitenkin niin tutun katseen äärellä joka tunnisti, katseen joka kertomassa että kaikki kunnossa, juuri oikein ja juuri niin kuin kuuluukin. Hassua, miten paljon voikin kertoa ja sanoa ilman sanoja! Kyyneleet huomatun asian tuttuuden ja helppouden äärellä, loppujen lopuksi sanat sellaisia joiden sisään hankala saada mahtumaan olevaa, koska niin, ilman sanoja astuu rajoittamaton vapaus olemaan. 

 

Se on se katseesta peilauskin sellainen asia, minkä äärellä viime aikoina saanut hyvinkin hilpeästi nauraa, itseasiassa ääneen ja runsaasti. Rakkaudessa, rakkaudella todeten asian avautuneen luultavasti juuri oikealla hetkellä, siihen mennen aikaa sitten juurikin se oikea määrä. Niin, ääneen ja runsaasti, hilpeää naurua. Mitenkä muutenkaan asian äärellä olisi siihen suhtautuen? Peilata katseesta itseään. Niinpä niin. 

 

Onneksi sitä saa uuden äärellä aikansa katsella, ihmetellä ja hengitellä. 

Uuden, joka tuttua, ja kuitenkin vähän vierasta, kummallista ja hetkessä hämmentävää.