Keho pyysi. Keho osaa. Keho tietää rajansa.

Ei riitänyt kävyt kädessä, ei puun runkojen koskettaminen, niiden rosoisuuden tunteminen iholla. Maassa selällään pitkä tovi syvään hengittäen. Se riitti.

Toi sielun takaisin kehon raameihin, kaksi olemaan yhtä. Keho ei rajattomasti kestä sielun tunteita ja sitä kaikkeutta. Kehon rajat tulee vastaan.

Taas se muistutuksen ja ison opin paikka. Maadoittuminen. Opittava säilyttämään järkevä tasapaino, jotta kaikki voi hyvin. Käsi löytänyt tasapainon kytkimessä olevan himmentimen, osaan jo päälle/pois -säädön, kaikki siltä väliltä vielä työn alla. Se himmennin on herkkä, pieni liike suuntaan tai toiseen tuntuu riittävän. Hienosäädön oppiminen lienee yhden kurssin pääaihe.

 

Tunnen ja tiedän kehon tarvitsevan tätä. Silti jotenkin surullinen.

Minä en ole minä. Tälläisenä vieras. Minä en tunne sitä joka peilistä katsoo. Minua ahdistaa olla kehon vanki. Minua ahdistaa sen kehon rajat ja kehon tarve ajatella jotain niin typerää asiaa kun rajat, säännöt tai sovinnollisuus, tavallisuus ja normaalin elämän määritelmä, mitä saa ja voi tehdä ja tarvetta nimenomaan korostaa sitä, mitä ei saa tehdä tai mikä ei ole normaalia. Paskaa.

Minä en ole se. Se en ole minä.

 

Iso asia oppia olemaan minä sellaisena kun olen, tasapainossa kehonsa kanssa.