"Pyytämättä mitään saat kaiken".

Sanoja, joista muodostuvaa kokonaisuutta pyörittänyt ajatuksissa tämän päivää.

Siihenkö kaikki kiteytyy? Tai ainakin hyvin paljon.

 

Minäpä taidan seuraavaksi keskittyä unelmiin ja haaveisiin. Niihin omiini. Ja nimenomaan niihin omiini. Sellaisiin jotka ihan vain ja ainoastaan minua. Taitaa olla juuri nyt käsissä sellainen hetki että minä, vain ja ainoastaan minä.

Mitä minä elämältäni haluan? Mitkä on niitä minun haaveitani ja unelmiani?

Tiedostan kuinka suuri voima ajatuksilla on. Aivan mieletön. Elämä kulkee hyvin pitkälle sitä kohti missä ajatukset kuljeskelee.

Tuntuu hyvälle ajatukselle pilkkoa atomeiksi omat haaveet ja unelmat. Katsoa mitä niiden takana on, mitä niiden sisällä oikeasti on. Miettiä ja pohdiskella ihan loppuun saakka niistä ajatuksista jokainen ja laskea sitten irti.

Se tuntuu tärkeimmälle. Laskea irti. Kokonaan.

Koska tähän saakka olen pitänyt kynsin ja hampain jokaisesta narusta kiinni, roikkunut niissä sormet verillä suostumatta laskemaan yhdestäkään kokonaan irti. Toki monia naruja on laskettu löysälle, mutta siltikin. Ihan liikaa vieläkin kontrollointia joka elämää ajatellen hivenen rajoittava tekijä.

Kun tuntuu että mitä enemmän kontrolloi, sen enemmän lukitsee vaihtoehtoja, joita elämässä on enemmän kuin kolme. Eikä niistä yksikään ole "kilauta kaverille", kun ei voi kaveri eikä edes äiti elää elämää kenenkään puolesta. Ihan on itse elettävä ja oltava, ja virheensä tehtävä. Eläminen on se mikä opettaa. Ja kai juuri se eläminen, vain oleminen ei juuri vaihtoehtoja lisää.

Kun nyt miettii vaikka unelmia ja haaveita. Niitä ihan omia.

Minusta tuntuu että jää vain yksi; että kaikki menisi niinkuin on tarkoitettu. Se ei rajaa mitään, se ei lukitse mitään. Se ei henkilöidy kehenkään. Olisiko se sellainen haave joka jättäisi lukitsematta yhtäkään niistä miljoonasta vaihtoehdosta joita elämässä on? Koska jokainen valinta ja jokainen risteys tuo eteen aina uusia ja uusia vaihtoehtoja. Kuinka moni niistä jää näkemättä jos sokeasti lukitsee sen omasta mielestään parhaimman vaihtoehdon jota kohti kulkee mistään muusta välittämättä tai mitään muuta näkemättä? Koska se tänään paras vaihtoehto voi olla huomenna huonoin, tai edelleen parhain. Ja mikä edes on parhain tai huonoin? Kuka sen määrittelee? Kun ei voi tietää huomisesta, koska sitä ei vielä ole. Kun on vain tämä hetki.

Josko siis laskisi irti. Ja vain olisi. Hetkessä. Siitä ja sen kauneudesta nauttien.

Se nousee aurinko huomennakin, näkee sitä tai ei, pilvisyys ei sitä sen nousemista estä. Eikö se riitä?

Että se nousee.