Piti matkustaa kohti ääretöntä ja tulla takaisin, sillä oli tarkoituksensa.

 

Rumpu kutsui, yhteinen matka on alkanut.

Matka, joka jatkuu kohti ääretöntä ja sen yli. Matka, joka yhteinen. Matka, jolla kaksi, kuitenkin yksi. Minä ja rumpu, rumpu ja minä. Me.

Opetella elämään yhdessä, opetella tuntemaan toisemme, opetella löytämään yhteinen sävel. Opetella tekemään töitä yhdessä. Opetella toisemme. Siinä on nyt hetkeksi puuhaa.

Tuntuu, etten kestä ihmisiä. En jaksa. Tuntuu, että rummun kutsu on niin vahva ja vaativa että kuulen vain sen, olen vain sen. Että nyt on sen aika. Työvaatteet suojana arjessa, muussa arjessa viitan alla huppu tiukasti peittämässä kasvotkin. Muuhun en pysty, muuta en halua.

 

Jotenkin hämärästi ymmärrän voimani, tajuan sen määrän, sen mitä kädessäni pitelen. Sen, mikä on minua. Taidan nähdä palapelin, jonka kuvaan on laitettu liki viimeinen palanen paikalleen, näen kuvan joka paloista on muodostunut. Usva kuvan ympäriltä alkaa hälvenemään. Reunoja tässä palapelissä ei ole, eikä tule. Reunapaloja ei näissä palapeleissä kai ole ollenkaan, vaan kuva kasvaa koko ajan juuri sellaiseksi kun sen itse rakentaa.

Silleen sangen mukava palapeli kun yhtään ei tarvitse katsoa laatikon kannesta kuvaa rakentaakseen juuri oikeanlaisen kuvan, riittää että elää elämäänsä juuri sellaisena kun hyvälle tuntuu, se riittää rakentamaan sen omanlaisensa kuvan. Kellä se sitten millainen onkaan, lienee juuri oikeanlainen.

 

Viitan alla suojassa ja turvassa hetken kuvaani katselen. Mietin ja tuumiskelen.

Tämä on nyt se iso asia.

 

”Ole voimassasi”.