Jokainen voi pyytää apua. Valolta, valosta. Rakkaudesta, rakkaudelta. Jokaisella on lupa siihen. Jokainen on sitä, yhtä sen kanssa. Sielu, henki. Jokainen. Minä voin auttaa kun pyydetään ja vain kun pyydetän koska silloin ihminen valmis ottamaan pyydetyn vastaan. Muuten kädet on sidotut. Mitalin molemmat puolet.

 

Rukous. Mitä se on?

Saako rukouksessa pyytää valoa valaisemaan sen tietä joka hämäryydessä hoipertelee ymmärtämättä pyytää itse apua? Sitäkö on se rukoileminen mistä koulun uskontotunneilla puhuttiin? Onko rukous pyytämistä vain itselleen vai yhteisön ja sen yksilön hoitamista vai sitä kaikkea?

Onko siihen lupa? Saanko pyytää toiselle apua vaikka toinen ei sitä itse pyydä? Vai annetaanko apua pyytämättä juuri sillä hetkellä kun on tarve riippumatta siitä pyytätkö itse vai et vai onko kaikkeuden kädet sidotut ilman ihmisen pyyntöä? Saako ja voiko ihminen vaikka tappaa itsensä ilman että väliin tullaan jos ihminen niin haluaa viisveisaten sielun halusta vai voiko ihminen ylipäätään kävellä kuitenkaan sielunsa tahdon yli? Onko se sielun tekemä henkilökohtainen opetussuunnitelma kaikkeuden kirjoihin ehdottomana kirjoitettu, meneekö kaikki juuri niinkuin on suunnitellut halusi ihminen mitä tahansa? Onko se kuitenkin sielu, henki se joka ihmistä pyörittää vai toisinpäin vai jotenkin siitä väliltä? Onko se kaikkeudesta tietoinen kokonaisuus se mitä haetaan?

Kun se kaikki on sen pyyteettömän pyynnön takana. Se kaikki. Kun kaikessa pyyteettömyys se avainsana. Toimii kun pyyteettömästi pyytää. Ellei pyyntö sodi sielunsopimuksia vastaan. Niinpä..

 

Tiedän että sen armeijan vahvuus ei lopu koskaan joka haluaa auttaa. Sen joukkojen määrä rajaton ja voima loputon. Ja turhautuminen valtava kun ei pyyntöjä tule. Ihminen on siitä kumma kapistus että haluaa vain rypeä ja kieriä omassa hämäryydessään ja paskassaan pyytämättä apua. On siinä suurta opin paikkaa yhdelle ja toiselle, ihmiselle joka kuvittelee erinomaisuudessaan olevansa kuolematon ja itsessään kuningas. Voivoi. Miksi ihminen on niin jääräpää ettei pyydä kun apua on tarjolla rajattomasti?

Miksi pitää mennä uimaan sinne pohjamutien syövereihin että oppii ja ymmärtää pyytää? Vai niinkö sen kuuluu mennäkin? Rypeä ihmisenä, kokea nekin tunteet ja käydä läpi ne asiat, jotta voi palata omaan valoonsa? Valona ei pohjamutiin pääse.

Niinkö se on taas yksinkertaista? Kyse vain siitä jotta kuinka syvälle haluaa sukeltaa ja kuinka pitkäksi aikaa.

Paljon on taas tätä tuumailtavaa...