Peili. Viestin tuoja.

Jossain sanojen takana se ihmisyyden tuska. Se, kun sielu niin pinnassa, että kuulen sen, sen kautta ihminen, minä, saa sanat kertomaan sen, mitä halutaan kertoa. Olla ääni maailmalle, jolla ei ääntä ole. Olla keho maailmalle, jolla kehoa ei ole.

 

Rikkaus ja kirous.

 

Rikkaus sitä huikeaa maailmaa mitä silmä ei näe, eikä käsi kosketa. Rikkaus sen valon loistoa, jonka kauneudelle ei ole sanoja. Rikkaus ne kaikki tunteet, rikkaus tuntea rakkautta, pyyteetöntä rakkautta, sitä tunteista kaikkein kauneinta. Rikkaus olla osa huikeaa kokonaisuutta, nähdä se, tuntea se. Rikkaus se lujuus ja voima.

 

Kirous ne kyyneleet kasvoilla. Kirous tunteiden toinen puoli, se missä ei aurinko paista eikä linnut laula. Nekin koettava. Koettava ne kaikki, jotta voi ymmärtää. jotta löytää rajat joiden yli ei mennä, syystä tai toisesta. Ennen rajoja sana on vapaa, rajoihin saakka saa kertoa kaiken. Sitten tulee piste, että vaistoat että ei. Ei yhtään enää. Jään ajattelemaan, kuuntelemaan. Seuraavana sylissä ne tunteet, jotka saa kyyneleet kasvoille, kyyneleiden valuessa tiedät miksi. Miksi tässä nyt se raja, jonka yli ei mennä. Ei saa. Se on kiellettyä. Satuttaa. Ei.

Kirous se, että vaikka koet sen tuskan ja kivun ja tiedät ettei se ole sinusta niin siltikään et voi tehdä mitään. Et mitään, koska tunteet ei ole sinun. Ne on se, jonka rajoista ei mennä ylitse. Et sinä, ei yhdessä. Toisen mentävä itse.

Kirous se ihmisen tuska siitä kivusta. Kivusta jonka sielu tuo. Näyttää. Että ymmärrän, missä rajat kulkee. Nöyrtyä sen edessä.

 

Rikkaus ja kirous se koko tunteiden kirjo, vihasta rakkauteen. Rikkaus ja kirous se voima ja lujuus jolla ne tunnen. Rikkaus ja kirous kuulla ne sanat, jotka ääneen sanottava. Rikkaus ja kirous olla kanava kahden maailman välillä, nähdä ne molemmat, elää niissä molemmissa. Kaikkeudessa.

 

"Tahdon".

"Kestän".

"Lupaan".

 

Valani olen vannonut. Polkuni valossa ja rakkaudessa löytänyt.