Sipuli. Ihan kuin kuorittaisiin sipulia. Kerros kerrokselta kohti ydintä. Pieni hetki sitten, jossain ajatusten takana, näin sen. Tunsin sen. Kuulin sen, ”tulossa”. Kerrokset vähenee, ydin kuultaa jo lävitse.

Tunnen varusteiden painon harteillani, tunnen miekan liikkeen kylkeäni vasten kulkiessani unien takana, ajatusten maailmassa. Tunnen käden joka ääntä nopeammin tarttuu miekkaan, näen käden ja sen liikkeiden kauneuden jolla se katkoo irti kaiken mikä ollutta ja mennyttä, sellaista mikä pitää kii sellaisessa mikä entistä totuutta. Tunnen uupumuksen kehossani jonka tekeminen tuo tullessaan. Ehdottomasti myös sen tekemisen ilon ja riemun, koska tämän minä osaan, tähän minä pystyn. Tämä on minua. Miekka, joka kädessä, nousee rakkaudesta. Miekka, jota liikuttaa rakkauden voimat.

Syvältä, ytimestä saakka kumpuava polttava tarve tehdä töitä. Unien takana, ajatusten maailmassa, kaikkeudessa, tehdä sitä miksi tässä ja nyt. Sitä työtä, minkä osaa. Sitä mikä kumpuaa syvältä.

Käsi tietää, käsi osaa.

Olemisen kauneutta kaikkeuden syvyyksissä.

 

Syventävät opinnot jatkuu kai loppuelämän aikuislinjan iltaopintoina, työnlomassa. Jatkuvaa opiskelua ja kurssittautumista, jotta pysyy ajan hermolla ja tietää mitä ja miksi. Näinhän sen kuuluu mennäkin, vähän hymyilyttää.. On helpompaa olla omassaan, itsenään, ja kestää aaltojen paineet kun opinnot siinä pisteessä että ei paljon hetkauta, tai ainakin tietää mikä heiluttaa jos heiluttaa.

Onpas elämä onnellista ja mukavaa, tässä ja nyt.

 

Annetaan auringon paistaa syvyyksiin saakka!