Hetkiä, kun aika lakkaa olemasta. Hetkiä, jotka kietoo pehmeyteensä.

Sen elämän täydellisen helmen kanssa, jolla syntymälahjana äitimaan tyyneys. Se olemisen helppous, äänettömyyden rauha. Hetkeen pysähtymistä.

Se riitti.

Se sai sen vaahtopäinä ryöppyävän kosken virtaamaan kauniina purona. Sen, jonka edestä sulkupadot räjäytetty auki, padot, jotka olin itse rakentanut ja niillä järven aikaiseksi saanut. Virran kuohut tasaantunut.

Tuntuu niin hyvältä olla elossa, hengittää vapaasti. Tuntuu että kehokin vetää sisäänsä, jokaiseen soluunsa, kuin melkein hukkunut happea. Tuntuu niin hyvältä.

Elossa. Oma itsensä.