Oivaltamisen kautta hivenen hämmentynyt olo. 

Tuntuu ajatukset uskomattomille. Ajatuksia, jotka ihmisyydessä hitaita ymmärtää. Tuntuu että kerta toisensa jälkeen huomaan yhtäkkiä löytäväni itseni jostakin universumin lastenaltaan kokoisesta kahluualtaasta, juuri sillä hetkellä kun edellisessä olen ajatellut sukeltavani syvyyksissä.. Voiko muuta kun rakkaudessa nauraa?

Sen oivaltamisen kautta miten hienovaraisen täydellisesti kokonaisuus on kudottu olemaan, miten soljuvasti vastavuoroisuus ja sen oman saadun hyvän kiertoon laittaminen kuljettaa ja vie eteenpäin pitäen sitä kokonaisuutta osaltaan olemassa. Miten sitä sanoiksi pukisi? Hetken yritin hirveästi ymmärtää, kunnes annoin sanojen viedä ja kuljettaa. 

 

Koodattuja sanoja. Jälleen niitä. Taivas, kuinka paljon nautin niistä jokaisesta, aina ja jokaikinen kerta. 

Sanoja joiden sisään on ladattu hetkeen tarvittava. Sanoja, jotka tullessaan tuovat, antavat ja kuljettavat. 

Sanoja, jotka tullessaan jäävät kieppumaan ja leijailemaan ympärille. Hohtaen, loistaen ja kimaltaen sitä sisäänsä ladattua. Ne sanat tuntuu sille kuin seisoisi hiljaisuuden keskellä pakkasyössä sellaisella hetkellä kun lumihiutaleita leijailee ympärillä tuulen ilmavirran niitä liikutellessa niin että ne hiljalleen kieppuvat ympärillä. Olemassa. Sanoja, jotka yhtä lumoavan kauniita kuin lumihiutaleetkin, niitäkin jää katselemaan, ihmettelemään niiden ainutlaatuista kauneutta. 

 

"Anna kaiken olla, hiljene ja nauti".

 

Saapuivat olemaan, tanssimaan tanssiaan ympärillä tuoden ja antaen rauhan. Syvän ja syvälle. 

Rauhan. Se oli se tarvittu tähän hetkeen. 

Levollinen rauha johon pysähtyy ja jossa asuu vapaus.

Vapaudessa, jossa asuu lupa olla omassa, kulkea siinä, olla sitä. Olla se.

 

"Anna kaiken olla"

Kaikki on jo. Se ihan kaikki on jo olemassa. Ja se kaikki on oikein. Aina ja koko ajan oikein. Silleen just hyvin. Laskin irti. Muuttuiko mikään? Olisiko tarpeellistakaan muuttaa mitään? Pysähdyin. Ihan istahdin. Jäin ajattelemaan, kunnes ymmärsin että "anna kaiken olla". Se on jo, katoamatta mihinkään. Pysähdyin uudelleen, ja annoin olla. Annoin sanojen kuljettaa, viedä sellaiseen pehmeyteen missä asuu se kaivattu rauha. "Anna kaiken olla", luoja kuinka kauniisti sanat häilyy sitä loistoaan. Pysäyttää. Todella pysäyttää. 

 

"Hiljene"

Ensin tarvitsee pysähtyä. Edelliset pysäytti. "Hiljene", anna kaiken olla ja hiljene. Sana joka kuljetti omaan. Siihen omaan totuuteen joka jokaisella ja jokaisessa. Äärimmäisen hellävaroen vei olemaan, jäi kertomaan. Jäi olemaan. "Hiljene", hiljaisuudessa helpompi nähdä, helpompi kuulla. Helpompi kokea se kaikki mitä vaikea ymmärtää. Hiljaisuudessa on kaikki. 

 

"Nauti"

Sana johon kiinnitin ensimmäisenä huomion. Sana, joka saa kyyneleet kasvoille. "Nauti", ota vastaan ja nauti. Asian perille meneminen varmistettu vastaanottamisen kautta sellaisella niin euforisella olotilalla mitä fyysisyydessä ei lyö laudalta mikään. Ei yhtään mikään. "Nauti", mitä siinä tunnetilassa voi muuta kuin nauttia siitä olotilasta ja siinä olostaan? Kyyneleet sen syvyyden ymmärtämisestä mikä vastaanottamisessa asuu, sen syvyyden ymmärtämisestä missä syvyydessä vastaanottaminen asuu. Miten valtavan iso ja suuresti tärkeä asia se on. Vastaanottaminen, liikaa on hankala korostaa. Ottaa vastaan, ja nauttia siitä. Seuraavana itku sen ymmärtämisestä että siihen on vilpittömästi, valossa ja rakkaudessa, vilpittömästi lupa, että se on osa kaikkeuden kokonaisuutta. On lupa ottaa vastaan. Miten se voikin olla niin sellainen asia että sen syvyyttä on hankala ymmärtää. Uskaltaa olla itsessään auki, sen kautta ottaa vastaan. Ja nauttia. Siinä se ydin, uskaltaa ottaa vastaan. Tämä nyt tosiaankin se sellainen kohta mikä ollut niin tiukan opin takana ettei sitä usko kukaan. Ja tämä vastaanottaminen(kin) kohta missä syvyyttä tuntuu piisaavan, kerros kerrokselta aina vaan uutta ja uutta. 

 

"Anna kaiken olla, hiljene ja nauti", sanat joiden sisällä kaikkeuden kokonaisuus. 

Koodatut sanat, jotka kuljettamassa omaan totuuteen. Koodatut sanat, jotka näyttämässä osaltaan kokonaisuuden kauneuden, sitä ääretöntä kauneutta jolla se rakentunut olemaan. Koodatut sanat, jotka tuomassa kaivatun. Rauhan. 

 

Juuri nyt, juuri tällä hetkellä kaikkein suurimpana kiitollisuus. Kiitollisuus siitä että saan elää, saan kokea ja saan kasvaa eletyn ja koetun kautta. Kiitollisuus siitä että elämä tuo eteen, käsiin olemaan tätä kaikkea niin käsittämättömän kaunista ettei sille ole sanoja.

Leuan rintaan painava nöyryys sen kaiken edessä. 

 

Yritän enää käsittää sen, miten voin olla niin onnellisten tähtien alla ja alle syntynyt että tää kaikki on mahdollista?